Varsinainen Big Brother

Eräs jo kotiutunut palvelustoveri sanoi Facebookissa vähän ennen joulua, että kotiuduttuaan sitä tajusi, millainen Big Brother -talo tämä leiri oikein on. Ja onhan se totta. Piirit ovat pienet ja leirikuolema iskee helposti. Silloin sitä vain tulee tehtyä pienistä asioista suuria ja keskityttyä täysin turhiin asioihin. Kuka sanoi mitä, kuka tykkää kenestä, se ja se on ihan mulkku, koska blaa blaa... Kun vaihdoimme kesäasuista talvivaatteisiin, oli TODELLA iso keskustelunaihe, kuinka kauluksia kuuluu oikeaoppisesti pitää, ettei varustus ole niinsanotusti härö. Tämähän on toki päivänpolttava kysymys täällä rauhanturvaamisoperaatiossa.

Eräs nuorempi ja innokkaampi urho jopa sanoi kerran, että hän toivoisi, että täällä tapahtuisi jotain isompaa, että ihmisillä olisi hommia ja he voisivat keskittyä olennaiseen eikä siihen, syökö palvelustoveri perunaa (joka siis menee ihan välittömästi kylkiin) tai onko hänellä Suomen lippu hihassa varmasti suorassa. Eihän nyt kukaan (kai) oikeasti toivo, että täällä olisi rauhatonta, mutta kyllä sen huomaa, ettemme ole missään Tshadissa (joo, emme ole). Enhän mä ole ikinä suoraan kertonut, missä päin maailmaa turvaan rauhaa, mutta suurin osa lukijoistani taitaa sen jo tietää tai ainakin arvata (varsinkin kun suurin osa lukijoista on käsittääkseni mun kavereita).

Ihan sattumalta osui kuva-arkistosta silmiin kuva tutusta kyltistä talon katolla:


Itsekin tuli lomilla ollessa tajuttua sama BB-aspekti. Kun pääsi vähän tuulettumaan maailmalle, sai asioihin perspektiiviä. Varsinkin ihmissuhteet ovat täällä ihan omituisia. Onhan sitä Suomessakin kaikilla aina samat työkaverit. Mutta täällä ne työkaverit asuvat naapurissa ja käyvät samassa baarissa ja samalla kuntosalilla. Ja jos Pekka ja Matti molemmat menevät ja ihastuvat Kaisaan, joutuvat he sietämään toisiaan ja katselemaan kaverin vonkausta, koska eivät pakoonkaan pääse. eikä Kaisakaan pääse pakoon kompaakaan, jos hän vaikka sattuisi haluamaan. Siksi on ihan viksu ratkaisu Porin Prikaatilta kieltää kaikenlainen rauhanturvaajien välinen vehtaaminen. Koska tilanne olisi aika kamala, jos homma ei toimisikaan.

Eikä tähän tarvitse liittyä edes seksiä tai kiinnostusta siihen. Kaikki ihmiset eivät vain tule toimeen keskenään. Ja kotipuolessa niitä typeriä ja inhottavia ihmisiä on helpompi vältellä, koska aina voi vaihtaa baaria, uimahallia, lähikauppaa ja vaikka kaveripiiriäkin, jos toista ei halua nähdä. Täällä vaihtoehtoja kun ei juuri ole, on sitä mulkeron naamaa pakko katsella joka päivä vähintään raitilla tai ruokalassa. Jutella ei onneksi ole pakko.

Ensimmäisellä puoliskolla ihmettelin, eikö vanhemman roottorin jätkillä ole motivaatiota, kun he valittelivat, että oli inhottavaa palata lomilta. Itselle on nyt toisella puoliskolla ilmennyt sama oire. Tänne on kamalaa tulla takaisin. Täällä on kyllä ihan kiva olla. Heti, kun tänne pääsee takaisin ja ryhtyy hommiin, on taas ihan mukavaa. Mutta loman viimeinen päivä tai ainakin paluulento kuluu pienoisessa ahdistuksessa. Nyt, kun kaikki uutuudenviehätys tästä leirielämästä on loppunut, on siviilielämää alkanut arvostaa ihan erilailla. Eikä minulla ole kotona edes perhettä tai ihkua poikaystävää odottamassa. Kuinka kauheaa se paluu silloin olisikaan...