Olen ollut kotona vajaan viikon. Eilen sain vihdoinkin survottua lattialla vellovat vaate- ja tavarakasat kaappeihin ja pesukoneeseen. Ja sitä tavaraa oli: matkatavaroiden painorajoitus on huoltolennoilla kaupallisilta lennoilta tuttu 25 + 5 kg. Minun kaksi matkalaukkuani painoivat noin 50 kg ja käsimatkatavara ei varmasti ollut alle 5 kg. :)
Mutta urheasti ronttasin tavarani Tampereella junaan ihan yksin. Tosiaan, yhden kerran pääsin "nauttimaan" Helsinki-Vantaan sijaan Pirkkalan lentokentästä. PV vaihtoi huoltolentoyhtiötämme huhtikuussa (mutta vasta minun viimeisen Suomi-lomani jälkeen) ja nykyään lennetään Pirkkalaan. Mutta kyllä sitä kerran sieti (HV on minulle huomattavasti parempi paikka sijainniltaan).
Yllättävän vähän tunteita on herännyt kotiutumisesta. Eilen minulla alkoi pesänrakennusvimma, ja ostin parilla sadalla kukkia ja krääsää parvekkeelle sekä uuden lipaston. Mutta mitään vierotusoireita ei ole ollut (ellei sitä lasketa, että rutistin ensimmäisen suomalaisen tölkin panttikelvottomaan kuntoon, koska alhaalla alumiini kierrätettiin massana eikä ollut panttijärjestelmää).
En epäillytkään kaipaavani leirielämää tai intin rytkyjä. Mutta minulla on yllättävän vähän ikävä ihmisiä. Toisaalta, tiedostan varsin hyvin, että heihin voi pitää yhteyttä ja varmasti tärkeimpiin ihmisiin tulen pitämäänkin. Ja on muutaman kanssa jo tullut naamakirjassakin juteltua.
Kaksi selkeää muutosta aikaan ennen missiota olen huomannut: pesen nykyään käsiäni paljon enemmän kuin ennen ja meikkaan vähemmän. Molemmat lienevät ihan positiivisia muutoksia. Hygienia on aina hyvästä, ja taisin olla aikamoinen maalipytty ennen missiota. Ja ainkin lähikaupan juoppo kehui minua kauniiksi luonnollisemmassakin moodissa. ;)
Ny olen vieä oloneuvoksena. Aloitan töissä vasta ensi kuun alusta. Töihin meno saattaa muuttaa fiiliksiä lisää, mutta luulen, että minulle tämä keikka ei nyt vaan ollut niin tunteita herättävä kuin toisille. Monet olivat ratkeamaisillaan itkemään hyvästejä jätettäessä. Minä en. Olen aina ollut aika cool tuolla saralla, mutta mitäs sitä mutenkaan suotta itkemään - aina voi nähdä, jos oikeasti haluaa.
Mutta oli kyllä kiva vuosi ja elämyksenä yksi elämäni parhaista. Tapasin monta ihanaa ihmistä ja sain paljon jänniä kokemuksia. Varmasti lähden joskus uudestaan missiolle. En vaan vielä pariin vuoteen. Ja mieluiten jonnekin muuhun maailman kolkkaan.
Kappas vaan. Siinä se sitten oli. Hei, hei, Camp Ville! T: Minttu :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti