Otsikko on serbokroatiaa ja tarkoittaa "Minä olen kiltti tyttö". Kirjoitusasusta ei ole takuuta, koska kielikurssilla keskitytään puhumaan.
Olen siis alkanut opiskella paikallisia kieliä. Tulkit järjestivät meille albanian ja serbokroatian kurssit ja nyt sitten istutaan kirkossa opiskelemassa kieliä kaksi kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan.
Serbokroatia on ihan älyttömästi helpompaa kuin albania. Albania kun on kieli, joka ei juurikaan muistuta mitään muuta kieltä. Serbokroatiaa nyt voi sentään arvailla vaikkapa venäjästä (jota en kyllä sitäkään osaa kuin laskea kolmeen ja tilata oluen).
Jos dutya alkaa pukata liikaa, on albania sitten se ensimmäinen kieli, joka tippuu pois. Mutta eiköhän tässä vielä sen kaljan ainakin ehdi oppia tilaamaan molemmilla kielillä. Ja nyt kun syksy lähestyy, on ihan kivaa, että on sisäsiistejäkin harrastuksia.
Onhan täällä vielä toki ihan kesä: lämpötilat reippaasti yli 20 astetta ja arska paistelee. Nyt vain on hieman syksyisempi tunnelma, kun ulkona pauhaa ukkonen. Ja illat ovat alkaneet pimetä aiemmin. Toivoa vaan voi, että sään syksyistyessä lisää ei enää tee mieli riekkua niin paljon patiolla ja messin terassilla, vaan tulee useammin kopitettua körmyssä ja opiskeltua. Tosin itseni tuntien olen kuitenkin vähän laiska ja katselen vain telkkaria tai lueskelen. :)
Nyt ei valitettavasti ole mitään kielenopiskeluun liittyviä kuvia. Ja muutenkin vähän väsyttää päivän urheilusuorituksen jälkeen, joten taitaa tämä postaus jäädä vähän lyhyemmäksi. Ensi kerralla sitten enemmän.
torstai 28. elokuuta 2008
maanantai 25. elokuuta 2008
Kalliolle, kukkulalle
Eilen tuli sitten syötyä makkaraa 2498 metrissä. Kiipesimme reilun 10 hengen porukalla tässä lähellä olevan vuoren huipulle.
Lähdimme sunnuntaiaamuna klo 8 muun leirin vielä nukkuessa ajelemaan kohti vuorta. Ajoimme ensin 1600 metrin korkeudessa olevalle viestiasemalle, mikä oli korkein kohta, minne autolla tältä puolelta vuorta pääsi. Oli todella hauskaa ajaa viimeiset kilometrit nelivedolla pientä kärrypolkua ylöspäin. Löysin sisäisen rallikuskini. :)
Vuoristoilmassa nautitun aamupalan jälkeen heitimme reput ja camel backit selkään, sauvat käteen ja lähdimme marssimaan kohti huippua. Pieni epätoivo iski päälle, kun käynnistin sykemittarini ensimmäisessä mäessä ja syke oli heittämällä 159. Mutta niin sinne huipulle vain mentiin. Tämä kuva on aika alusta. Lähtöpaikkamme viestiasema siintää taustalla.
Tiukimmissa paikoissa piti vain keskittyä ottamaan 30 askelta ja sen jälkeen pysähtyä hengittämään viisi kertaa. Sitä kun jatkoi, niin päätyi kahdessa tunnissa huipulle. Kävelysauvat olivat iso apu varsinkin jyrkissä kohdissa. Ja koko ajan piti muistaa, että matka ei tapa vaan vauhti. Piti malttaa ottaa tarpeeksi pieniä askelia ja tehdä pientä siksakia, niin nousu ei tuntunut niin jyrkältä. Tässä kuvassa huippu jo siintää edessä:
Huipulla sitten tosiaan tuli grillattua makkarat. Osa porukasta kantoi ylös makkarat ja osa nuotiopuut. Koimme myös lentomuurahaisten yllätyshyökkäyksen: ilmeisesti kuuma ja hikinen iho tuoksui vastustamattomalta, koska minulle hyökkäsi niskaan ja selkään lauma murkkuja. Siinä sitten sai ensitöikseen huipulla kiskoa takkia pois päältä ja läiskiä murkkuja kuoliaiksi. Muutama muukin sai osansa vuoriston ilmavoimien yllätyshyökkäyksestä.
Huippu oli tosiaan 2 metriä vajaat 2500 metriä merenpinnasta. Koska minä olen 175 cm pitkä, jäin siis 25 cm kahdesta ja puolesta kilometristä. Hitto, kun ei tajunnut hypätä siellä huipulla. :) Eräs lähes kaksimetrinen matkaseuralaisemme totesi päänsä käyneen kahdessa ja puolessa tonnissa, koska hän istuskeli hetken aikaa huipulla olleen tolpan päässä ja nousi siten ratkaisevat sentit. Kuvia huipulta (jälkimmäisessä näkyy metsäpaloja):
Grillailun lisäksi räiskimme huipulla toki miljoona fotoa, kirjoitimme nimemme tolppaan ja huilailimme. Tämän jälkeen olikin sitten aika palata alas. Kun ylöspäin meno otti varsinkin takareisiin, tuntui alaspäin meno varsinkin etureisissä. Mutta alas mentiin huomattavasti vauhdikkaammin kuin ylös, noin tunnissa. Alhaalla meitä oli vastassa muutama paikallinen pörröinen asukas:
Oli kyllä maamainio keikka: yksi parhaista kokemuksista täällä! Eikä haittaa yhtään, että illalla jalat kramppailivat kaikesta magnesiumin kiskomisesta huolimatta ja tänään reidet ovat aivan tukossa. Tämä kipu on sellaista kivaa kipua. Itsensä ylittäminen rokkaa!
Lähdimme sunnuntaiaamuna klo 8 muun leirin vielä nukkuessa ajelemaan kohti vuorta. Ajoimme ensin 1600 metrin korkeudessa olevalle viestiasemalle, mikä oli korkein kohta, minne autolla tältä puolelta vuorta pääsi. Oli todella hauskaa ajaa viimeiset kilometrit nelivedolla pientä kärrypolkua ylöspäin. Löysin sisäisen rallikuskini. :)
Vuoristoilmassa nautitun aamupalan jälkeen heitimme reput ja camel backit selkään, sauvat käteen ja lähdimme marssimaan kohti huippua. Pieni epätoivo iski päälle, kun käynnistin sykemittarini ensimmäisessä mäessä ja syke oli heittämällä 159. Mutta niin sinne huipulle vain mentiin. Tämä kuva on aika alusta. Lähtöpaikkamme viestiasema siintää taustalla.
Tiukimmissa paikoissa piti vain keskittyä ottamaan 30 askelta ja sen jälkeen pysähtyä hengittämään viisi kertaa. Sitä kun jatkoi, niin päätyi kahdessa tunnissa huipulle. Kävelysauvat olivat iso apu varsinkin jyrkissä kohdissa. Ja koko ajan piti muistaa, että matka ei tapa vaan vauhti. Piti malttaa ottaa tarpeeksi pieniä askelia ja tehdä pientä siksakia, niin nousu ei tuntunut niin jyrkältä. Tässä kuvassa huippu jo siintää edessä:
Huipulla sitten tosiaan tuli grillattua makkarat. Osa porukasta kantoi ylös makkarat ja osa nuotiopuut. Koimme myös lentomuurahaisten yllätyshyökkäyksen: ilmeisesti kuuma ja hikinen iho tuoksui vastustamattomalta, koska minulle hyökkäsi niskaan ja selkään lauma murkkuja. Siinä sitten sai ensitöikseen huipulla kiskoa takkia pois päältä ja läiskiä murkkuja kuoliaiksi. Muutama muukin sai osansa vuoriston ilmavoimien yllätyshyökkäyksestä.
Huippu oli tosiaan 2 metriä vajaat 2500 metriä merenpinnasta. Koska minä olen 175 cm pitkä, jäin siis 25 cm kahdesta ja puolesta kilometristä. Hitto, kun ei tajunnut hypätä siellä huipulla. :) Eräs lähes kaksimetrinen matkaseuralaisemme totesi päänsä käyneen kahdessa ja puolessa tonnissa, koska hän istuskeli hetken aikaa huipulla olleen tolpan päässä ja nousi siten ratkaisevat sentit. Kuvia huipulta (jälkimmäisessä näkyy metsäpaloja):
Grillailun lisäksi räiskimme huipulla toki miljoona fotoa, kirjoitimme nimemme tolppaan ja huilailimme. Tämän jälkeen olikin sitten aika palata alas. Kun ylöspäin meno otti varsinkin takareisiin, tuntui alaspäin meno varsinkin etureisissä. Mutta alas mentiin huomattavasti vauhdikkaammin kuin ylös, noin tunnissa. Alhaalla meitä oli vastassa muutama paikallinen pörröinen asukas:
Oli kyllä maamainio keikka: yksi parhaista kokemuksista täällä! Eikä haittaa yhtään, että illalla jalat kramppailivat kaikesta magnesiumin kiskomisesta huolimatta ja tänään reidet ovat aivan tukossa. Tämä kipu on sellaista kivaa kipua. Itsensä ylittäminen rokkaa!
torstai 21. elokuuta 2008
Tikulla silmään, joka vanhoja muistelee
Eli palataanpas vanhoihin aiheisiin.
Heinäkuussa pohdin, tuleeko täällä kulttuurishokkia. No nyt olen ihan varma siitä, että eipä tule. Tämä mesta on ihan pikku-Suomi: aina pääsee saunaan, suomea saa puhua ihan tarpeeksi ja ruokakin on suomalaista (koska kokit ovat). Turhautumista tulee toki, mutta täällä se on sitä lanaamista, joka eroaa selvästi kulttuurishokista ja lähtee a) palvelusvapailla b) supa-ammunnoilla c) juhlimalla. :)
Toinen heinäkuussa kirjoittamani juttu oli asioista, joita kaipasin siviilistä. Nyt kun olen ollut jo ihan oikealla Suomi-lomallakin (ekalla vapaalla olin ulkomailla), niin ajattelin raportoida, olinko sitten kyseisistä asioista ihan onnesta soikeana.
Vaihtelu vaatetuksessa
No todellakin. Tosin korkokenkiin kyllästyin varsin nopeasti. Ja kun kaverin häissä olin joraillut koko illan koroilla, aloin jopa kaivata maihareita. Hameita oli kyllä kiva pitää päällä ja muutenkin pukeutua mielialan mukaan. Käytin kyllä vapailla(kin) aika paljon murrettua vihreää ja ruskeaa, mutta minä nyt vain satun pitämään niistä väreistä.
Hiukset voi jättää auki
Joo ja ei. Oli todella kivaa, että ulkoilemaan lähtiessä tukkaa saattoi laittaa erilailla, mutta touhupäivänä sitä tuli Suomessakin vain sutaistua nopsaan ponnari päähän ja lähdettyä asioille. Tosin täälläkin sitä hiusten auki pitämistä kaipaa lähinnä jos on jotain spesiaalia tiedossa ja koittaa itsekin sen takia panostaa. Ja Suomessa se oli vaihtoehto. Pääasia on, että niin VOI tehdä, vaikka ei jaksaisikaan.
Saa kokata itse
Tämä olikin sitten yllättävän vähän siistiä. Täällä on tainnut oppia vähän liian hyvälle, koska Suomessa laiskotti, enkä jaksanut kokata paljoakaan. Todella usein tuli syötyä ulkona. Se toki oli kivaa, että sai itse päättää, koska syö. Täällä kun on ruoka-ajat. On niissäkin aina kahden tunnin aikaikkuna, mutta kuitenkin ruokailu on rajattu tiettyihin aikoihin.
Uimahalli
Valitettavasti ehdin uimaan kahden viikon aikana vain kaksi kertaa, mutta olihan se ihanaa. Muut ihanat liikuntabonukset Suomessa olivat vaihtelevat lenkkimaastot ja puhdas ilma. Täällä kun ei edes sateen jälkeen ole raikas, hapekas ilma, vaan täällä haisee silloin kakalta. Kuvassa syypää huonoon ilmaan.
Aamuun asti tumuttelu
Todellakin jees. Täällä ei tosin tule tumuteltua muutenkaan niin rankasti kuin suomalaisissa bileissä, mutta onhan se hauskaa, kun ei tarvitse koko aikaa vahdata kelloa. Tosin Suomen kännäilystä iski liskojen yö (minulle tulee harvemmin krapulaa). Täällä siitä ihanuudesta ei onneksi ole tarvinnut kärsiä. Että ehkä se aikainen valomerkki ja vaatimus operatiivisesta kunnosta on ihan siunaus. :)
SEKSI
Enpä saanut (enpä ihan kamalasti yrittänytkään), joten tätä joudun kaipailemaan edelleen. :p Maybe next summer...
Heinäkuussa pohdin, tuleeko täällä kulttuurishokkia. No nyt olen ihan varma siitä, että eipä tule. Tämä mesta on ihan pikku-Suomi: aina pääsee saunaan, suomea saa puhua ihan tarpeeksi ja ruokakin on suomalaista (koska kokit ovat). Turhautumista tulee toki, mutta täällä se on sitä lanaamista, joka eroaa selvästi kulttuurishokista ja lähtee a) palvelusvapailla b) supa-ammunnoilla c) juhlimalla. :)
Toinen heinäkuussa kirjoittamani juttu oli asioista, joita kaipasin siviilistä. Nyt kun olen ollut jo ihan oikealla Suomi-lomallakin (ekalla vapaalla olin ulkomailla), niin ajattelin raportoida, olinko sitten kyseisistä asioista ihan onnesta soikeana.
Vaihtelu vaatetuksessa
No todellakin. Tosin korkokenkiin kyllästyin varsin nopeasti. Ja kun kaverin häissä olin joraillut koko illan koroilla, aloin jopa kaivata maihareita. Hameita oli kyllä kiva pitää päällä ja muutenkin pukeutua mielialan mukaan. Käytin kyllä vapailla(kin) aika paljon murrettua vihreää ja ruskeaa, mutta minä nyt vain satun pitämään niistä väreistä.
Hiukset voi jättää auki
Joo ja ei. Oli todella kivaa, että ulkoilemaan lähtiessä tukkaa saattoi laittaa erilailla, mutta touhupäivänä sitä tuli Suomessakin vain sutaistua nopsaan ponnari päähän ja lähdettyä asioille. Tosin täälläkin sitä hiusten auki pitämistä kaipaa lähinnä jos on jotain spesiaalia tiedossa ja koittaa itsekin sen takia panostaa. Ja Suomessa se oli vaihtoehto. Pääasia on, että niin VOI tehdä, vaikka ei jaksaisikaan.
Saa kokata itse
Tämä olikin sitten yllättävän vähän siistiä. Täällä on tainnut oppia vähän liian hyvälle, koska Suomessa laiskotti, enkä jaksanut kokata paljoakaan. Todella usein tuli syötyä ulkona. Se toki oli kivaa, että sai itse päättää, koska syö. Täällä kun on ruoka-ajat. On niissäkin aina kahden tunnin aikaikkuna, mutta kuitenkin ruokailu on rajattu tiettyihin aikoihin.
Uimahalli
Valitettavasti ehdin uimaan kahden viikon aikana vain kaksi kertaa, mutta olihan se ihanaa. Muut ihanat liikuntabonukset Suomessa olivat vaihtelevat lenkkimaastot ja puhdas ilma. Täällä kun ei edes sateen jälkeen ole raikas, hapekas ilma, vaan täällä haisee silloin kakalta. Kuvassa syypää huonoon ilmaan.
Aamuun asti tumuttelu
Todellakin jees. Täällä ei tosin tule tumuteltua muutenkaan niin rankasti kuin suomalaisissa bileissä, mutta onhan se hauskaa, kun ei tarvitse koko aikaa vahdata kelloa. Tosin Suomen kännäilystä iski liskojen yö (minulle tulee harvemmin krapulaa). Täällä siitä ihanuudesta ei onneksi ole tarvinnut kärsiä. Että ehkä se aikainen valomerkki ja vaatimus operatiivisesta kunnosta on ihan siunaus. :)
SEKSI
Enpä saanut (enpä ihan kamalasti yrittänytkään), joten tätä joudun kaipailemaan edelleen. :p Maybe next summer...
tiistai 19. elokuuta 2008
Urheilutunnelmissa
Kun toimiston telkkarissa pauhaa olympialaiset, tuli minulle mieleen kertoa vähän urheilemisesta täällä campissa. Täällä on ihan kivat liikuntamahdollisuudet (vain se uimahalli puuttuu). Ja sen lisäksi täällä ei ole juuri mitään muuta tekemistä kuin liikkua. Haastavinta täällä on malttaa pitää välipäiviä. Mutta on täällä liikunnassa hieman paikallisia erikoisuuksiakin.
Campin lenkkipolku on huimat 1350 metriä pitkä. Pidemmän päälle se yllättäen alkaa kyllästyttää. Jotta mielenkiinto pysyisi yllä, on lenkille lähdettävä kaverin kanssa ja länkyteltävä turhanpäiväisyyksiä kaikki 4-10 kierrosta. Toinen vaihtoehto on tehdä mp3-soittimeen hyvä soittolista, mutta sillä ei kyllä jaksa juosta yli kuutta kierrosta. Päheä keli auttaa myös. Kun juoksimme kaverin kanssa viime kuussa 10 kierrosta, oli kova ukkonen. Vettä ei kyllä meidän päälle satanut, mutta salamat olivat mahtavia, koko taivaan levyisiä ja monihaaraisia. Siinä salamoita katsellessa viimeisetkin kierrokset menivät melkein tuskitta.
Nyt viime aikoina on ollut niin kuuma, että juokseminen on todella tuskaista (tai se pitää tehdä todella myöhään). Hyvä vaihtoehto silloin on liivikävely: kaivetaan mujusta sirpaleliivi ja lähdetään lenkille.
Oikeasti ei hajuakaan, paljonko liivi levyjen kanssa tai ilman painaa. Koetin googlaillakin, mutta eipä tärpännyt (aamukamman viisasteluihin en luota :). Veikkaisin jotain 15-20 kg. Mutta kiva lisä se on lenkille joka tapauksessa. Sain muuten tässä pari päivää sitten haltuuni kävelysauvatkin. Seuraavan kerran menen lenkille liivien ja niiden kanssa.
Suomessa tykkään kovasti käydä spinning-tunneilla. Täällä on ohjatusti "vain" circuitia ja kamppailulajeja, joten olenkin ruvennut vetämään itse itselleni spinning-tinteja. Siihen tarvitaan vain klossikengät (hankin juuri ja polkemisesta tuli entistä hauskempaa) ja mp3-soitin:
Sitten vain vedän itse itselleni tunnin. Tämän hetken suosikkibiisejä ovat Linkin Parkin Given up ja Bleed it out sekä Nightwishin Bye bye beautiful. Syke nousee välillä yli 170:n, kun oikein innostun sotkemaan. Ja salilla on ilmastointi, mikä tekee polkemisesta lenkkeilyä mukavampaa.
Punttis on täällä sellainen ihan "perus" äijäilysali. Välillä pitää ylittää itsensä, kun pieniä painoja ei löydy kovin tiheästi (8,5 kg jälkeen seuraava paino on 11 - ihan kiva harppaus esimerkiksi ojentajia tehtäessä). Mutta on täällä motivaattoreitakin: osa palo- ja viestimiehistä on viehättynyt Under armourin hikeä pois iholta siirtäviin paitoihin. Ja minua ei haittaa yhtään, kun raamikkaat urokset pumppaavat salilla kireissä paidoissaan. :p Onpahan jotain viihdykettä omien taukojen ajaksi (juu, kyllä naisetkin osaavat esineellistää). Ja onhan sekin motivoivaa, kun omin silmin näkee, että kyllä sitä kovalla työllä tuloksia saa. Voisinkin tässä hiljalleen alkaa taas lopetella työpäivää ja mennä salille. Toivottavasti joku suosikeistani suunnittelee samaa... ;)
// EDIT: liivi on kuulemma 8-10 kiloa. Olenpas hyvä arvioimaan painoja. :p
Campin lenkkipolku on huimat 1350 metriä pitkä. Pidemmän päälle se yllättäen alkaa kyllästyttää. Jotta mielenkiinto pysyisi yllä, on lenkille lähdettävä kaverin kanssa ja länkyteltävä turhanpäiväisyyksiä kaikki 4-10 kierrosta. Toinen vaihtoehto on tehdä mp3-soittimeen hyvä soittolista, mutta sillä ei kyllä jaksa juosta yli kuutta kierrosta. Päheä keli auttaa myös. Kun juoksimme kaverin kanssa viime kuussa 10 kierrosta, oli kova ukkonen. Vettä ei kyllä meidän päälle satanut, mutta salamat olivat mahtavia, koko taivaan levyisiä ja monihaaraisia. Siinä salamoita katsellessa viimeisetkin kierrokset menivät melkein tuskitta.
Nyt viime aikoina on ollut niin kuuma, että juokseminen on todella tuskaista (tai se pitää tehdä todella myöhään). Hyvä vaihtoehto silloin on liivikävely: kaivetaan mujusta sirpaleliivi ja lähdetään lenkille.
Oikeasti ei hajuakaan, paljonko liivi levyjen kanssa tai ilman painaa. Koetin googlaillakin, mutta eipä tärpännyt (aamukamman viisasteluihin en luota :). Veikkaisin jotain 15-20 kg. Mutta kiva lisä se on lenkille joka tapauksessa. Sain muuten tässä pari päivää sitten haltuuni kävelysauvatkin. Seuraavan kerran menen lenkille liivien ja niiden kanssa.
Suomessa tykkään kovasti käydä spinning-tunneilla. Täällä on ohjatusti "vain" circuitia ja kamppailulajeja, joten olenkin ruvennut vetämään itse itselleni spinning-tinteja. Siihen tarvitaan vain klossikengät (hankin juuri ja polkemisesta tuli entistä hauskempaa) ja mp3-soitin:
Sitten vain vedän itse itselleni tunnin. Tämän hetken suosikkibiisejä ovat Linkin Parkin Given up ja Bleed it out sekä Nightwishin Bye bye beautiful. Syke nousee välillä yli 170:n, kun oikein innostun sotkemaan. Ja salilla on ilmastointi, mikä tekee polkemisesta lenkkeilyä mukavampaa.
Punttis on täällä sellainen ihan "perus" äijäilysali. Välillä pitää ylittää itsensä, kun pieniä painoja ei löydy kovin tiheästi (8,5 kg jälkeen seuraava paino on 11 - ihan kiva harppaus esimerkiksi ojentajia tehtäessä). Mutta on täällä motivaattoreitakin: osa palo- ja viestimiehistä on viehättynyt Under armourin hikeä pois iholta siirtäviin paitoihin. Ja minua ei haittaa yhtään, kun raamikkaat urokset pumppaavat salilla kireissä paidoissaan. :p Onpahan jotain viihdykettä omien taukojen ajaksi (juu, kyllä naisetkin osaavat esineellistää). Ja onhan sekin motivoivaa, kun omin silmin näkee, että kyllä sitä kovalla työllä tuloksia saa. Voisinkin tässä hiljalleen alkaa taas lopetella työpäivää ja mennä salille. Toivottavasti joku suosikeistani suunnittelee samaa... ;)
// EDIT: liivi on kuulemma 8-10 kiloa. Olenpas hyvä arvioimaan painoja. :p
sunnuntai 17. elokuuta 2008
Muuttopuuhia
Olinpas höpsö! Onhan täällä tapahtunut jotain palvelusvapaiden jälkeenkin: minä muutin (taas). Tänne tuli eräs minua tärkeämpi täti ja kessuparan piti väistää isosta körmystä pienempään.
Olen varmaan koko campin eniten muuttanut persoona: ensin asuin puolitoista viikkoa vierasmajoituksessa, kunnes vanhan rotaation rippeet lähtivät pois alta ja pääsin siihen jo esittelemääni isoon körmyyn ihan yksin. Sitten tuli se em. täti, ja koska ulkkareiden rotaatio oli vielä kesken, piti minun odotella körmyn vapautumista ja luukuttaa puolitoista viikkoa kaverin kanssa samassa körmyssä. Ja nyt vapailta palattuani pääsin vihdoin omaan kotiin. Ja siellä saankin sitten asua loppusyksyyn asti, jolloin tehtävä vaihtuu ja muutan taas. :)
Mutta sitten tähän uuteen kotiini. Se on siis körmyn puolikas. Körmy on jaettu kahtia siten, että keskelle on rakennettu seinät, kiinteät vaatekomerot ja pieni eteinen, josta liukuovista pääsee varsinaisiin asumistiloihin. Alla olevassa kuvassa olen kuvatessani seissyt liukuovella.
Vasemmalle jää ikkuna ja naulakko ja oikealla on sitten se vaatekomero. Peilistä näkyy körmyn ehkä tärkein varuste eli ilmastointilaite. :) Ja nallen rinnasta spoilaantuu sitten, missä ollaan, jos ei joku muka jo tiedä. Alla on kuva toisesta suunnasta. Siinä istun kuvaamassa sängyllä sitä nurkkaa, jossa seisoin kuvaamassa ylempää kuvaa.
Tässä kuvassa tuosta vasemmasta laidasta alkaa vaatekomero, jossa myös on liukuovet. Komero tosiaan on vähän hankalasti ylemmässä kuvassa näkyvän pöydän vieressä jemmassa. Ikkunassa on rullaverho alhaalla. Körmy tosiaan on todella pieni, mutta asuuhan siinä. Eipä tuolla juuri muuta tule tehtyä kuin nukuttua ja pukeuduttua. Meillä kuitenkin on briiffarit, joissa voi hengailla. Joskus kyllä luen tai katselen koneelta ohjelmia sängyllä lojuen. Kuten esim. eilisten synttäribileiden jälkeen.
Tänään ei ole ollut dutyä ja on ehtinyt tehdä kaikkea supailua: otimme arskaa, kävimme shoppailemassa ja nyt sitten tulin kirjoittelemaan ennen iltapalaa. Tällä hetkellä on aika inkkari olo: nahka loistaa ihan punaisena. Oli rusketus päässyt vähän Suomi-lomalla haalistumaan ja useamman tunnin nahan grillaus ja välissä pelattu rantalentissessio tekivät tehtävänsä. Pitänee suorittaa illalla ankaraa rasvausta. :) Mutta tänään oli sentään koko ajan lippis päässä, niin ei sentään toista auringonpistosta tullut... Plusasteita oli kuitenkin siinä alkuiltapäivästä jotain nelisenkymmentä.
Olen varmaan koko campin eniten muuttanut persoona: ensin asuin puolitoista viikkoa vierasmajoituksessa, kunnes vanhan rotaation rippeet lähtivät pois alta ja pääsin siihen jo esittelemääni isoon körmyyn ihan yksin. Sitten tuli se em. täti, ja koska ulkkareiden rotaatio oli vielä kesken, piti minun odotella körmyn vapautumista ja luukuttaa puolitoista viikkoa kaverin kanssa samassa körmyssä. Ja nyt vapailta palattuani pääsin vihdoin omaan kotiin. Ja siellä saankin sitten asua loppusyksyyn asti, jolloin tehtävä vaihtuu ja muutan taas. :)
Mutta sitten tähän uuteen kotiini. Se on siis körmyn puolikas. Körmy on jaettu kahtia siten, että keskelle on rakennettu seinät, kiinteät vaatekomerot ja pieni eteinen, josta liukuovista pääsee varsinaisiin asumistiloihin. Alla olevassa kuvassa olen kuvatessani seissyt liukuovella.
Vasemmalle jää ikkuna ja naulakko ja oikealla on sitten se vaatekomero. Peilistä näkyy körmyn ehkä tärkein varuste eli ilmastointilaite. :) Ja nallen rinnasta spoilaantuu sitten, missä ollaan, jos ei joku muka jo tiedä. Alla on kuva toisesta suunnasta. Siinä istun kuvaamassa sängyllä sitä nurkkaa, jossa seisoin kuvaamassa ylempää kuvaa.
Tässä kuvassa tuosta vasemmasta laidasta alkaa vaatekomero, jossa myös on liukuovet. Komero tosiaan on vähän hankalasti ylemmässä kuvassa näkyvän pöydän vieressä jemmassa. Ikkunassa on rullaverho alhaalla. Körmy tosiaan on todella pieni, mutta asuuhan siinä. Eipä tuolla juuri muuta tule tehtyä kuin nukuttua ja pukeuduttua. Meillä kuitenkin on briiffarit, joissa voi hengailla. Joskus kyllä luen tai katselen koneelta ohjelmia sängyllä lojuen. Kuten esim. eilisten synttäribileiden jälkeen.
Tänään ei ole ollut dutyä ja on ehtinyt tehdä kaikkea supailua: otimme arskaa, kävimme shoppailemassa ja nyt sitten tulin kirjoittelemaan ennen iltapalaa. Tällä hetkellä on aika inkkari olo: nahka loistaa ihan punaisena. Oli rusketus päässyt vähän Suomi-lomalla haalistumaan ja useamman tunnin nahan grillaus ja välissä pelattu rantalentissessio tekivät tehtävänsä. Pitänee suorittaa illalla ankaraa rasvausta. :) Mutta tänään oli sentään koko ajan lippis päässä, niin ei sentään toista auringonpistosta tullut... Plusasteita oli kuitenkin siinä alkuiltapäivästä jotain nelisenkymmentä.
torstai 14. elokuuta 2008
Pum pum!
Tällä viikolla ei ole tapahtunut vielä mitään ihmeellistä, joten muistellaanpa menneitä. Me olimme ohviisimme kanssa ampumassa juuri ennen lomiani. Ja hienoa oli!
Ensimmäinen jännittävä asia oli, löydämmekö ampumaradalle. Ajalla ennen minua kavereille kävi kerran niin, että he eivät ikinä päässeet perille asti, koska eivät osanneet reittiä. Onneksi meidän joukkomme olivat vahvistuneet sitten niiden aikojen ja löysimme perille vallan vaivattomasti (koska yksi meistä oli käynyt ampumassa jo aiemmin toisella porukalla).
Asearsenaalina meillä oli kaksi erilaista kivääriä (joista toinen on vanha tuttu RK-95), kaksi erilaista pistoolia (joista toinen tunkeista tunkein Suomen armeijan FN), pumppuhaulikko ja MP5-konepistooli. Tässä se toinen kivääri käsittelyssä:
Ensin ammuimme ns. normaaleja ammuntoja (10 laukausta omaan tahtiin) ja tutustuimme ennalta tuntemattomiin aseisiin. Ulkomaan vahvistuksemme suorastaan ihastui rynkkyyn ja kutsui omaa kivääriään vesipyssyksi. :) Minä vuorostani ihastuin taas kerran haulikkoon. Siinä on vaan jotain tosi äijää. MP05 oli myös varsin kiva: se on mukava tyttöjen pyssy, koska se potkii varsin vähän.
Myös ammunnoissa pätee sama laki kuin muuallakin elämässä: kun jengi vähenee, pidot paranee. Osan porukastamme piti poistua ennen muita, ja meitä jäi jäljelle vain viisi innokasta sekä kamala lasti kuteja. Ja eihän sellaisessa tilanteessa voi tehdä muut kuin ampua sarjaa. :) Kaikki saivat lipastaa aseita omaan tahtiin ja tyhjentää lippaat haluamallaan tyylillä. Ja hauskaa oli. Teimme tyylikkäitä lippaanvaihtoja ja räiskimme ensin sarjaa kiväärillä, minkä jälkeen viimeistelimme uhrimme (eli maalitaulun) vielä pistoolilla. Ja ei olisi tämä tyttö voinut olla onnellisempi!
Ammuntojen jälkeen keräsimme suurimman osan hylsyistä, minkä jälkeen annomme paikallisille luvan tulla radalle noukkimaan loput. He todellakin odottivat koko monen tunnin ammunnan ajan, jotta pääsivät keräämään hylsyjä (jotka he sitten myyvät kai romumetallina). Melko surullista menoa. Ja vähän arvelutti myös lapsosten kuulon nykytila, koska he eivät todellakaan harrastaneet mitään kuulosuojausta. Rata oli vielä vanhalla louhoksella, ja laukaukset kaikuivat varsin kovaäänisesti viereisestä kallioseinästä.
Kaveri oli soitellut minulle ammuntojen aikana ja kertonut ilouutisen: illalla oli tiedossa grillibileet. Mikäs olisikaan ollut parempi tapa kruunata ihana päivä, kuin mennä jortsuilemaan. Ja kyllä tämä tyttö jorasi. Olin suorastaan liekeissä. Enkä juhlinnan johdosta päässyt edes tapaamaan liskoja, vaikka kotimatkalla tapasinkin heidän lystikkäämmän serkkunsa herra konnan:
Paras päivä täällä tähän mennessä, pakko sanoa!
Ensimmäinen jännittävä asia oli, löydämmekö ampumaradalle. Ajalla ennen minua kavereille kävi kerran niin, että he eivät ikinä päässeet perille asti, koska eivät osanneet reittiä. Onneksi meidän joukkomme olivat vahvistuneet sitten niiden aikojen ja löysimme perille vallan vaivattomasti (koska yksi meistä oli käynyt ampumassa jo aiemmin toisella porukalla).
Asearsenaalina meillä oli kaksi erilaista kivääriä (joista toinen on vanha tuttu RK-95), kaksi erilaista pistoolia (joista toinen tunkeista tunkein Suomen armeijan FN), pumppuhaulikko ja MP5-konepistooli. Tässä se toinen kivääri käsittelyssä:
Ensin ammuimme ns. normaaleja ammuntoja (10 laukausta omaan tahtiin) ja tutustuimme ennalta tuntemattomiin aseisiin. Ulkomaan vahvistuksemme suorastaan ihastui rynkkyyn ja kutsui omaa kivääriään vesipyssyksi. :) Minä vuorostani ihastuin taas kerran haulikkoon. Siinä on vaan jotain tosi äijää. MP05 oli myös varsin kiva: se on mukava tyttöjen pyssy, koska se potkii varsin vähän.
Myös ammunnoissa pätee sama laki kuin muuallakin elämässä: kun jengi vähenee, pidot paranee. Osan porukastamme piti poistua ennen muita, ja meitä jäi jäljelle vain viisi innokasta sekä kamala lasti kuteja. Ja eihän sellaisessa tilanteessa voi tehdä muut kuin ampua sarjaa. :) Kaikki saivat lipastaa aseita omaan tahtiin ja tyhjentää lippaat haluamallaan tyylillä. Ja hauskaa oli. Teimme tyylikkäitä lippaanvaihtoja ja räiskimme ensin sarjaa kiväärillä, minkä jälkeen viimeistelimme uhrimme (eli maalitaulun) vielä pistoolilla. Ja ei olisi tämä tyttö voinut olla onnellisempi!
Ammuntojen jälkeen keräsimme suurimman osan hylsyistä, minkä jälkeen annomme paikallisille luvan tulla radalle noukkimaan loput. He todellakin odottivat koko monen tunnin ammunnan ajan, jotta pääsivät keräämään hylsyjä (jotka he sitten myyvät kai romumetallina). Melko surullista menoa. Ja vähän arvelutti myös lapsosten kuulon nykytila, koska he eivät todellakaan harrastaneet mitään kuulosuojausta. Rata oli vielä vanhalla louhoksella, ja laukaukset kaikuivat varsin kovaäänisesti viereisestä kallioseinästä.
Kaveri oli soitellut minulle ammuntojen aikana ja kertonut ilouutisen: illalla oli tiedossa grillibileet. Mikäs olisikaan ollut parempi tapa kruunata ihana päivä, kuin mennä jortsuilemaan. Ja kyllä tämä tyttö jorasi. Olin suorastaan liekeissä. Enkä juhlinnan johdosta päässyt edes tapaamaan liskoja, vaikka kotimatkalla tapasinkin heidän lystikkäämmän serkkunsa herra konnan:
Paras päivä täällä tähän mennessä, pakko sanoa!
maanantai 11. elokuuta 2008
Villiä ja vapaata
Anteeksi, kun on ollut hiljaista blogin kanssa. Mutta siihen on ihan hiton hyvä syy: olen ollut palvelusvapaalla. Ja vaikka palvelusvapaa on meidän lomaa, on minulla ollut todella kiire. Ensinnäkin Suomessa ollessa tulee tarve tavata mahdollisimman paljon kavereita. Toiseksi minulla on ollut tässä samalla pikku bonuksena kaason tehtävät. Mutta hyvin on pärjätty.
Pelkäsin muuten ihan kamalasti, että puhuisin häissä tuhottoman rivoja. Mutta jopa omien nakkien jälkeisissä tumuissa olin ainakin hääparin sukulaisille todella kiva ja ihku. Ainakin omasta mielestäni. :) Eikä hääpari ainakaan seuraavana päivänä ollut kuullut minusta mitään pahaa... Alla ihku hääkarkki.
Muutenkin olen sopeutunut Suomen arkeen vallan hyvin pitkän gineksen jälkeen. Ihan loman alussa meinasi käydä vähän hassusti: Meillä on campissa tapana moikata kaikkia suomalaisia - ihan kaikkia vaikka ei tuntisikaan. Täällä sitten meinasin vahingossa morjenstaa ohikulkijaa, joka sattui katsomaan minua silmiin vastaan tullessaan. Onneksi tajusin olla hiljaa. Olisi setä luullut minua vielä ihan höpsöksi.
Kun lähdin Suomeen, julistin olevani koko kaksi viikkoa hiukset auki, hameessa ja korkkareissa. Alussa yritinkin. Mutta olen vain niin farkut ja tennarit -tyttö, että enhän minä kauaa jaksanut hameessa ja varsinkaan korkkareissa koikkeloida. Juhlat olivat tietysti asia erikseen. Ja pakko myöntää, että häiden jälkeen olivat päkiät niin kipeänä, että nämä jalkahoidossa hoidetut pikku varpaat oikein kaipasivat maihareita.
Vaikka olen aiemminkin puhunut siitä, miten ihanaa on, että campissa kaikki on lähellä, iskivät täällä suomalaiset välimatkat oikein lekalla päähän. On pari kertaa keljuttanut ihan kunnolla junnata bussissa jotain viidakkolinjareittiä tai istua autossa iltapäiväruuhkassa. Ollapa kaikki parinsadan metrin säteellä kuten campissa!
Kaksi ihan luksusta asiaa täällä Suomessa ovat olleet vaihtelevat lenkkimaastot ja uimahalli. Campissa pitää juosta campin ympäri kiertävää lenkkipolkua, joka on hurjat 1,35 km pitkä. Maisemat alkavat kyllästyttää aikalailla siinä neljännen koerroksen paikkeilla. Täällä en ole juossut yhtään samanlaista lenkkiä (ja olen juossut kuitenkin niitä enemmän kuin yhden), ja ai että on ollut mukavaa. Uimaan olen ehtinyt valitettavan vähän - varsinkin kun unelmoin matkan uimisesta jo campissa. Mutta ihanaa sekin oli taas pitkästä aikaa.
Urheiluun on saanut keksiä aika soveltavia ratkaisuja, kun oma kuntosalikortti on hyllytettynä mission ajan: onneksi siviiliduunin toimistolla on kuntosali, jolla kävin, kun kävin morjestamassa työkavereita. Lisäksi kaverini ovat vieneet minua "tutustumaan" omille saleilleen. Kuten huumekaupassa, usein myös kuntosaleilla ensimmäinen kerta on ilmainen. :) Kokeilinpa siis elämäni ensimmäisen kerran body combatiakin. Sekin oli hauskaa.
Minä pidän kamalasti ruuanlaitosta, mutta täällä sitä on tullut tehtyä ihan yllättävän vähän. Luulin, että kokkailisin ihan innoissani, mutta olenkin ollut aika kiireinen ja syönyt paljon ulkona. Sekin on ihan luksusta, että ei ole ruoka-aikoja vaan voi syödä silloin, kun huvittaa. Ja yksi ihan helmi juttu on ollut se, että on saanut itse keittää aamupuuron. Minä tykkään hifistellä puuron kanssa: lisää sekaan usein jotain tosi spessua, esimerkiksi pellavansiemeniä tai banaania. Täällä on saanut sitten varioida puuron kanssa oikein kiukulla, koska sen tekee itse. Ja maukkaita tuotoksia onkin tullut. ;)
Ennen vapaita oli hommissakin tosi kiire, enkä silloinkaan ehtinyt kirjoittaa. Mutta ehdimme kuitenkin ampumaan. Kirjoitan siitä lisää, kunhan kerkiän. Tässä esimaistiaisia:
Tätä vasta onkin ollut ikävä. :) Mutta nyt tämä tyttö painuu pehkuihin. Muuten kirjoitan teille Dostojevskin kootut. Ja eiköhän tässäkin vuodatuksessa ole jo ihan tarpeeksi lukemista ensihätään.
Pelkäsin muuten ihan kamalasti, että puhuisin häissä tuhottoman rivoja. Mutta jopa omien nakkien jälkeisissä tumuissa olin ainakin hääparin sukulaisille todella kiva ja ihku. Ainakin omasta mielestäni. :) Eikä hääpari ainakaan seuraavana päivänä ollut kuullut minusta mitään pahaa... Alla ihku hääkarkki.
Muutenkin olen sopeutunut Suomen arkeen vallan hyvin pitkän gineksen jälkeen. Ihan loman alussa meinasi käydä vähän hassusti: Meillä on campissa tapana moikata kaikkia suomalaisia - ihan kaikkia vaikka ei tuntisikaan. Täällä sitten meinasin vahingossa morjenstaa ohikulkijaa, joka sattui katsomaan minua silmiin vastaan tullessaan. Onneksi tajusin olla hiljaa. Olisi setä luullut minua vielä ihan höpsöksi.
Kun lähdin Suomeen, julistin olevani koko kaksi viikkoa hiukset auki, hameessa ja korkkareissa. Alussa yritinkin. Mutta olen vain niin farkut ja tennarit -tyttö, että enhän minä kauaa jaksanut hameessa ja varsinkaan korkkareissa koikkeloida. Juhlat olivat tietysti asia erikseen. Ja pakko myöntää, että häiden jälkeen olivat päkiät niin kipeänä, että nämä jalkahoidossa hoidetut pikku varpaat oikein kaipasivat maihareita.
Vaikka olen aiemminkin puhunut siitä, miten ihanaa on, että campissa kaikki on lähellä, iskivät täällä suomalaiset välimatkat oikein lekalla päähän. On pari kertaa keljuttanut ihan kunnolla junnata bussissa jotain viidakkolinjareittiä tai istua autossa iltapäiväruuhkassa. Ollapa kaikki parinsadan metrin säteellä kuten campissa!
Kaksi ihan luksusta asiaa täällä Suomessa ovat olleet vaihtelevat lenkkimaastot ja uimahalli. Campissa pitää juosta campin ympäri kiertävää lenkkipolkua, joka on hurjat 1,35 km pitkä. Maisemat alkavat kyllästyttää aikalailla siinä neljännen koerroksen paikkeilla. Täällä en ole juossut yhtään samanlaista lenkkiä (ja olen juossut kuitenkin niitä enemmän kuin yhden), ja ai että on ollut mukavaa. Uimaan olen ehtinyt valitettavan vähän - varsinkin kun unelmoin matkan uimisesta jo campissa. Mutta ihanaa sekin oli taas pitkästä aikaa.
Urheiluun on saanut keksiä aika soveltavia ratkaisuja, kun oma kuntosalikortti on hyllytettynä mission ajan: onneksi siviiliduunin toimistolla on kuntosali, jolla kävin, kun kävin morjestamassa työkavereita. Lisäksi kaverini ovat vieneet minua "tutustumaan" omille saleilleen. Kuten huumekaupassa, usein myös kuntosaleilla ensimmäinen kerta on ilmainen. :) Kokeilinpa siis elämäni ensimmäisen kerran body combatiakin. Sekin oli hauskaa.
Minä pidän kamalasti ruuanlaitosta, mutta täällä sitä on tullut tehtyä ihan yllättävän vähän. Luulin, että kokkailisin ihan innoissani, mutta olenkin ollut aika kiireinen ja syönyt paljon ulkona. Sekin on ihan luksusta, että ei ole ruoka-aikoja vaan voi syödä silloin, kun huvittaa. Ja yksi ihan helmi juttu on ollut se, että on saanut itse keittää aamupuuron. Minä tykkään hifistellä puuron kanssa: lisää sekaan usein jotain tosi spessua, esimerkiksi pellavansiemeniä tai banaania. Täällä on saanut sitten varioida puuron kanssa oikein kiukulla, koska sen tekee itse. Ja maukkaita tuotoksia onkin tullut. ;)
Ennen vapaita oli hommissakin tosi kiire, enkä silloinkaan ehtinyt kirjoittaa. Mutta ehdimme kuitenkin ampumaan. Kirjoitan siitä lisää, kunhan kerkiän. Tässä esimaistiaisia:
Tätä vasta onkin ollut ikävä. :) Mutta nyt tämä tyttö painuu pehkuihin. Muuten kirjoitan teille Dostojevskin kootut. Ja eiköhän tässäkin vuodatuksessa ole jo ihan tarpeeksi lukemista ensihätään.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
