Ei se ikää katso

Huhhei! Onpas ollut työntäyteinen viikko! Ei haittaa lähes ollenkaan, että ensimmäistä kertaa minun palvelukseni aikana täälläon ollut huonommat säät kuin Suomessa. Tosin vasta tänään, koska suurimmassa osassa Suomea taisi sataa vielä alkuviikosta ja helle valtasi muutakin kuin Varsinais-Suomen vasta tänään.


Näin synkkää täällä on. Nyt ei sentään enää sata salamaa iske tulta, kuten päivällä. Paukkui ihan kohdalla. Ja toissapäivänä kastuimme kaverin kanssa litimäriksi, kun olimme kävelemässä sirpaleliivit päällä. Liivit muuten kuivuvat nopeammin kuin lenkkarit.

En ole ehtinyt lukea, saati kirjoittaa blogeja pariin päivään. Kun viimeksi luin, niin mieleen jäi Colour me!:n Ian täydellisyysasu ja mietinkin sitä tuossa eilen (siis lähinnä, että mikä olisi minun täydellisyysasuni). Siitä sitten mieleen palasi eräs keskustelu jostain kuukauden takaa: eräs noheva nuori vänrikki kysyi porukalta, että mikä on salilla kunkin ego boost -liike. Siis sellainen liike, jossa kokee näyttävänsä hyvältä ja sporttiselta. Aivan loistava termi tuokin. Mutta kyseinen nuori vänrikki onkin täynnä loistavia termejä. Ja tästä lempparilaopsisotilaastani ajattelinkin tänään turista (vähänkö hyvä aasinsilta...).

Kyseinen vänrikki siis tosiaan on niin nuori, että häntä katselee sillä silmällä ihan yhtä vähän kuin hauskoja keski-ikäisiä upseereitakin (tai no ehkä vähän enemmän, mutta siitä tulee heti vähän irstas vanha täti -olo :p). Eli hän on ihan vain hauska tyyppi. Ja sairaan hauska onkin.

Tämä 20 ja risat nuori mies neuvoo ihan suvereenisti itseään kaksi kertaa vanhempia äijiä. Hän esimerkiksi vankalla neljän krapulan kokemuksellaan on todennut, että mansikkajäätelöllä se krapula lähtee jos jollain. Nämä vanhemmat opistoupseeritkin pitävät tätä Vili Vilperiä aivan loistavana tapauksena ja ovat uhanneet kirjata kaikki vänskän viisaudet ylös kirjaksi. Kirja olisi varmasti loistava, koska ei ole asiaa, josta tällä nuorella miehellä ei olisi mielipidettä.

Tämä nuori vänskä liikkuu usein leirissä yhden keski-ikäisen kapteenin kanssa, joka hänkin on varsin velmu veikkonen. Ja nuori sankarimme kuulemma kutsuu tätä kapua papaksi. Ja pappaa vain naurattaa.

Oli myös huvittavaa taannoin kuunnella vänrikkimme arvioita campin muista naisista; nuoren miehen hormonihyökyiset kommentit ovat vallan viihdyttäviä. Toki hän myös ystävällisesti muisti tänään ruokalassa myös tiedustella, mitä mieltä minä olen uuden roottorin ulkoisesta annista. :)

Ja on tämä nuori sankarimme myös muuten varsin pelimies: vänskä meni sopimaan erään työkaverinsa kanssa, että jos hän hommaa kaverille suomalaisen varsin sievän Medicin nimen ja puhelinnumeron, tekee tämä kaveri yhden hänen vuoroistaan. Minä kerroin sankarillemme kyseisen neidin etunimen (koska pitäähän sitä amoria auttaa), mutta sitä en tiedä, kuinkas sitten kävikään.

Helmiä persoonia löytyy tosiaan jokaisesta ikäluokasta. Vaikka osa noista lapsisotilaista on vähän epäkypsiä ipanoita, on joukossa varsin hauskojakin hemmoja. Mutta kolmekymppiset saavat vielä kärsiä: 40+ ja 20+ ovat edelleen minun suosikkejani.

Jalla jalla!

Jatketaas samalla alatyylisellä linjalla kuin ennenkin. Otin nimittäin selvää, miksi jalla on juuri jalla. Jalla on vanha termi ja kaksitty kenties Libanonin rauhanturvaajien tms. toimesta. Jalla tarkoittaa (kai) arabiaksi "nopeasti" ja sitähän se kakka on, kun jalla iskee. :)

Tosin jallasta on tullut täällä vähän sellainen yleissana ja kaikki on jallaa. Minä olen ihan itse päätellyt, että jallakoira on juuri jallakoira siksi, että jalla voi iskeä, jos paijaa kulkukoiraa ja sitten ei pese käsiään. Tosin ihan yhtä todennäköisesti jallakoira on jallakoira, "koska se nyt vaan on".

Teemaan sopii toki lisää rekkukuvia. Vuh vuh, nyt purraan kaveria.


Rupeaa muuten hiljalleen jännittämään. Muutaman viikon päästä olen Suomessa lomilla ja pitäisi osallistua kaverin häihin. Miten minä kehtaan mennä sinne, kun juttuni vaihtelevat ulostamisesta homopornoon? :) Täällä tosiaan seura tekee kaltaisekseen...

Ja seuraavakin tarina liittyy vessaan... Teimme kavereiden kanssa jäynän palomiehille ja sisustimme heidän vessaansa naisellisella otteella: teippasimme seinille kuvia Cosmopolitanin poikakalenterista, ostimme kaupasta kukkaistuoksua ja viimeistelimme koko komeuden viellä muovikukkasella. Ja käsuityölehtien lisäksi herrat voivat nykyään selata myös Me Naisia. Homma meni vähän reisille, kun lasipurkissa ollut potpurri (eli tuoksuvia kukan trälehtiä, jos joku ei tiennyt) tipahti jostain syystä peilin alla olevalta hyllyltä lavuaariin ja meni rikki. Mutta kyllä siellä silti passaa paskoa.

Ensi kerraksi lupaan keksiä jotain vähemmän alatyylistä asiaa.

Olisikohan kivaa olla jääkäri?

Otsikkoa tässä olen miettinyt. Olisihan siinä puolensa, mutta osa niistä tosin olisi huonoja.

Vaikka en varsinaisesti ihan tarkkaan tiedäkään, mitä jääkärit kaiken päivää tekevät, väiitän, että heidän hommansa on vähän elämyksellisempää kuin minun konttorityöni. He saavat kuitenkin viettää paljon aikaa campin ulkopuolella ja tavata paikallisia. Rotaatiokoulutuksessa oli paikalla myös pari jääkäriä ja he kertoivat vähän tarinoita. Ja saimme mekin leikkiä partiota. Ihan hauskoja juttuja he kertoilivat. Oli tullut kutsuja kahville sun muuta. Suomalaisista rauhanturvaajista tykätään täällä ja ihmiset ovat meille kivoja. Ja olen minäkin se huomannut, että lapset tykkäävät vilkuttaa, kun ajamme ohi. Eli kiteyttäen: en haluaisi olla jääkäri, mutta olisi kiva kokeilla sitäkin hommaa tai sitten jotain yhteystyöupseerin pestiä. Kokeilla vaan, kun pätevyydestä ei ole ihan takeita. ;)

Ja kun olimme eilen vähän pelailemassa paikallisella urheilukentällä, niin kyllä sinnekin tuli paikallisia katsomaan. Tässä kuva eiliseltä.


Siinä turvamiehemme vähän pallottelee lapsien kanssa. Lapsista pitäisi saada enemmänkin kuvia. Ovat niin suloisia, mokomat. Lapset ja eläimet.

Mutta takaisin jääkärinhommiin. Vaikka olisikin ihan älyttömän siistiä tavata enemmän paikallisia, niin voisipa olla että huono liksa ja vuorotyö alkaisi jossain vaiheessa syödä naista. Olen useammankin kerran päivitellyt, että on aika hassua, että jääkäreillä, jotka ovat kuitenkin meidän käyntikorttimme paikallisille, on koko jengin huonoin liksa. Tosin tässä palkka-asiassakin taitaa päteä kysynnän ja tarjonnan laki: Valmiusjoukoista plopsahtelee nuoria, innokkaita sällejä kaksi kertaa vuodessa, mutta hammaslääkäreitä ei juuri kiinnosta missiolle lähteä.

Ja se toinen huono puoli on sitten ne yövuorot. Partioita on liikenteessä ympäri vuorokauden ja välillä tulee sitten jokaiselle jägsterille yövuoroja. Vaikka valvominen ei olekaan minulle mikään ongelma, niin on tasainen vuorokausirytmi kuitenkin kivempi. Varsinkin kun tietää, että olemassa on muitakin paikallisten kanssa tekemisisssä olevia tahoja kuin jääkärit, niin eipä se vuorotyö jaksa innostaa.

Mutta välillä tosiaan olen kateellinen kaikille jääkäreistä civil and military co-operation -henkilöstölle (en tiedä virallista suomennosta CIMICille), koska he saavat touhuta paikallisten kanssa ja itse vaan kökötän täällä leirissä. Kyllähän minäkin sillointällöin pääsen ihan työasioissakin ulos leiristä, mutta silloinkin näen paikallisia lähinnä auton ikkunasta.

Mutta eilen oli oikeasti hauskaa katsella niitä lapsukaisia. Tulkkia ei vain ollut mukana.

Hattu päässä hellesäässä

Muuten voi käydä niin kuin meiläläiselle. Eli nyt on sitten auringonpistos koettuna.

Sunnuntaina oli sellainen mukava kesäsää: kuulemma 38 astetta varjossa. Menin heti aamupalan jälkeen ottamaan arskaa patiolle ja köllinkin siellä (ilman hattua, joka tosin oli mukana) noin kaksi ja puoli tuntia. Sitten siivosin vain körmyni ja lähdin uudelleen aurinkoon - tällä kertaa pelaamaan rantalentistä (ja toki ilman hattua). Palloteltua sitten tuli puolitoista tuntia.

Ja päivällisen jälkeen alkoi huono olo. Joka paikkaa kolotti kuten joskus kuumeessa. Lisäksi minua väsytti kamalasti. Syytin kolotuksesta perjantain kahvakuulatreeniä ja väsymyksestä edellisen illan kaverin synttäreitä. Ihmettelin toki itsekin, miksi olin niin kauhean känkkäränkkä, mitä en yleensä ole edes väsyneenä. Painelin sitten nukkumaan todella aikaisin ja nukuinkin 10 tunnin yöunet.

Maanantaina särki edelleen, varsinkin pollaa. Se päivä mentiin sitten buranan voimalla, koska en edelleenkään uskonut, että olisin oikeasti kipeä. Nukuttuani lähes koko lounastauon ja melkein sen jälkeen toimistollakin, viimein googlasin auringonpistoksen oireet: "Hypertermian lievempi muoto on auringonpistos, jolla tarkoitetaan suojaamattomaan päähän kohdistunutta lämpörasitusta. Tämän seurauksena oireina voi esiintyä päänsärkyä (check), ärtymystä (check), pahoinvointia (check), huimausta tai muita hermoston oireita (jos kokonaisvaltainen kolotus lasketaan niin check)." Tässä vaiheessa totesin ansainneeni loppupäivän punkan pohjalla. Ja siellä kuorsasinkin sitten neljästä kahdeksaan ja taas yhdeksästä aamuun.

Mutta onneksi ei käynyt tuon kummemmin. Yksi työkaveri joutui jo sairaalaankin, kun nestetasapaino vähän heitti ja olo huononi radikaalisti. Toinen kaveri taas pyörtyi yöllisellä vessareissulla ja löi päänsä oveen, kun ei ollut muistanut juoda tarpeeksi ja oli koko päivän ulkona. Ovessa on edelleen lommo ja päässä komea arpi (tosin sillä kuulemma herui lomilla).


Vielä täällä ei ole sentään iskenyt se paljon pelätty jalla. Sen kunniaksi söpö jallakoira toivottaa teille oikein hyvää ja tervettä viikon jatkoa! Tui tui!

Kaikenmoisia kuulumisia

Heh, kohtalon ivaa. Heti, kun pääsin esittelemästä ihkua körmyäni maailmalle, sain kuulla menettäväni sen. Tosin osasin jo arvata näin käyvän. Kun poliittinen neuvonantaja vaihtuu naiseen, kessuparka väistää jaettuun körmyyn. Onneksi saan sentään seinällä jaetun körmyn. On ihan kivaa, että on edes vähän yksityisyyttä eikä koko aikaa tarvitse katsella jotakuta toista.

Mutta voihan tätä ajatella positiivisestikin: nyt voin tehdä lisää sisustusnumeroita. Voin esitellä pikkukörmyni heti, kun sinne muutan. Ja kolmannen setin saatte sitten talvella, kun mitä todennäköisimmin muutan taas, kun tehtäväni vaihtuu.

Minä tein aluksi vain puolen vuoden sopparin. RT-hommiin voi siis lähteä joko kuudeksi tai 12 kuukaudeksi. Ennen vanhaan ei tehty suoraan 12 kk sopimuksia, mutta nykyään tehdään kyllä. Minä en kuitenkaan uskaltanut heti sitoutua vuodeksi, vaan tein vain puolen vuoden sopparin. Mutta sitten tarjoutui mahdollisuus ottaa jatkot toisessa tehtävässä ja päätin tarttua siihen. Jatkot eivät ole vielä ihan viralliset - papereita ei ole tehty. Mutta minua on esitetty uuteen tehtävääni Suomen päälle, joten käytännössä jatkoni voisivat estyä vain, jos ottaisin sulkaa eli hankkisin potkut huonolla käytöksellä. Ja minä olen kiltti tyttö enkä tietenkään sitä tee.

Kuten aikaisemminkin olen maininnut, on urheilu täällä(kin) iso osa elämääni. Yksi loistokkaista puolista täällä on, että täällä pääsee kokeilemaan lajeja, joita ei tulisi Suomessa kokeiltua. Kun joku innostuu järkkäämään jotain, on kynnys lähteä mukaan aika pieni, koska a) ei ole muutakaan tekemistä b) vaiva on minimaalinen, koska kaikki on lähellä c ) täällä on muutenkin elämysmatkailumentaliteetilla liikkeellä. Tiistaina pääsin kokeilemaan lippupalloa.

En minä ihan lippupalloneitsyyttäni tiistaina menettänyt - olen kokeillut sitä kerran kersana urheiluleirillä. Mutta koska olimme olleet pitkulapallon kanssa erossa lähes kaksi vuosikymmentä, oli kokemus varsin uudenuutukainen. Ja hauskaa oli.

Suomalaisethan pelaavat tunnetusti lätkää, jalkapalloa ja sählyä. Näissä lajeissa ei pidetä palloa kädessä ja syötellään eteenpäin. Porukkamme suomalaisille olikin alussa vähän hankalaa oppia lukemaan pelilä lippupallomaiseen tapaan. Itse olen pelannut koko pienen ikäni korista ja pallon heittely sinänsä sujui (vaikka mokkula ei ollutkaan pyöreä), mutta muutama muu oli ihan kuutamolla. Mutta suomalaisten kardinaalimunaus oli lähteä pakittamaan, kun puolustajat tulivat lähelle. Koska lippupallossa saa syöttää vain taaksepäin, ei taaksepäin juoksemisessa ole mitään järkeä: siinä tulee helposti otettua monta metriä takapakkia ja silti menetettyä lippu. Kun pallon saa, kannattaa heti lähteä juoksemaan, koska muutamakin edetty askel on vain plussaa. Ja kun puolustaja tulee liki, ei todellakaan vaihdeta suuntaa vaan syötetään. Kyllä me sen sitten lopussa hiffasimme ja ensi kerralla olemmekin jo superhyviä lippupallotaktikkoja.

Tässä olisi tämän päivän kuvana herkkä otos minun ja kaverin pirunnyrkkisormuksista.


Rauhanturvaajilla on tapana ostaa näitä sormuksia. Niitä löytyy neliosaisista aina 12-osaisiin. Väreinä löytyy kuvan valkokullan lisäksi kelta- ja punakultaisia, sekoituksia (eri renkaat eri värisiä) ja mattapintaisia että kiiltäviä sormuksia. Meillä on kaverin kanssa vielä kiviä yhdessä renkaassa - ne tekevät sormuksesta naisellisemman. Keltakultainen 12 renkaan sormus on aika äijä. :)

Ja loppuun vielä sormuksen taustaa: Tarinan mukaan eräs ovela turkkilainen suunnitteli sormuksen vaimolleen. Ollessaan poissa kotoa pitkiä aikoja hän rengasti eukkonsa. Jos vaimo irrotti sormuksen sormestaan, sormus hajosi ja vaimo ei osannut koota sitä. Tästä mies tiesi, että vaimo on ollut uskoton. Samasta syystä faitterit alkoivat hankkia sormuksia tyttiksilleen: tietää, onko eukko käynyt radalla vonkaamassa vierasta, kun sormus ei olekaan ehjänä sormessa ukon tullessa lomille. Nykyään kaikki tosin taitavat ostaa sormuksia vain itselleen, ja ne ovatkin tapa bongata entisiä faittereita siviilissä. Ja ihan kuriositeettina: sormuksen voi ottaa pois ilman, että renkaat helähtävät erilleen. Ei sormusta viitsikään kauheasti hajoitella ja koota, koska se löystyy. Mutta en minä se sormessa punttiksellekaan mene.

Sisustusnumero

Tällä kertaa ajattelin kertoa, kuinka me täällä asumme. Asumisjärjestelyt poikkeavat hieman normaalista kerrostalokaksiosta, jollaisessa ainakin minä Suomessa elelen. :)

Kaikki tietävät varmaan, miltä merikontit näyttävät? Ne ovat niitä iloisen värisiä metallilaatikoita, joita pinotaan laivojen kansille ja joissa shipataan tavaraa. No, sellaisissa täällä elellään. Tosin meidän merikonteissamme ovi ei ole päädyssä ja koko seinän kokoinen (on täällä toki sellaisiakin kontteja mutta vain varastoina) vaan ovi on ihan normaali ja sen aukko on puhkaistu kontin pitkälle sivulle. Lisäksi kontissa on kaksi ikkunaa. Näitä kontteja on sitten pantu kahteen riviin siten, että väliin jää käytävä. Ja nämä kaksi riviä on sitten katettu harjakatolla. Näin muodostuu katettu käytävä, jolta pääsee sisään huoneisiin eli körmyihin. Yleensä käytävän edessä on aita tai joku muu näkösuoja. Lopputulos näyttää tältä:


Yhdessä merikontissa luukuttaa yleensä kaksi taistelijaa. Osaan konteista on rakennettu pieni eteinen ja väliseinä, osaan ei. Väliseinä verottaa vähän elintilaa mutta tuo yksityisyyttä. Kaikkea ei voi aina saada. Ellei sitten ole voittaja ja saa kokonaista konttia ihan yksikseen. Minä olen ainakin tällä hetkellä yksi onnekkaista.

Minunkin konttini on tehty kahdelle ja kalustukseen kuuluu siten myös kaksi sänkyä. Minä tein toisesta sängystä sohvan. Moni muu yksin asuva on pistänyt sängyt yhteen ja tehnyt itselleen king size -sängyn. Sohvan selkä- ja käsinojat on tehty ylimääräisistä täkeistä ja tyynyistä, jotka on päällystetty valtion virallisella päiväpeitolla.



Kuten kuvasta huomaa, on kontin sisäseinät paneloitu kodikkuuden lisäämiseksi. Lattialla on muovimatto. Viihtyisyyttä lisää myös ilmastointi, joka varsinkin nyt kesällä on ihan must.

"Kaksioni" toisella reunalla on sitten makuusoppi. Ruma ruskea matto on firman tarjoama, sängyn edessä oleva valkoinen edellisen asukkaan hankkima ja minulle perinnöksi jättämä. Samaa perua ovat myös valkoinen päiväpeitto, julisteet ja varsinkin poikakalenteri. :) Julisteet kyllä sopivat minun makuuni kuin nenä päähän. Cosmon kalenterin pojat ovat vähän liian nuoria minun makuuni. ;)



Olen minä hankkinut itsekin pari "sisustuselementtiä". Ensimmäinen hankintani oli jo ensimmäisessä kuvassa vilahtava sotilas (joka muuten osaa marssia). Alla hänestä parempi kuva. Toinen hankintani on nallekarhu, joka istuu nykyään sängyllä. Kuva on otettu aikaa ennen nallekarhua.



Jos minulla olisi kämppis, olisi körmyni "olohuonereuna" peilikuva makkaripuolesta ja se olisi kämppikseni valtakuntaa. Osa miehistä elelee niin. Naisilla on enemmän jaettuja kontteja.

Toinen asumismalli on morehouse, joka on vähän merikonttia isompi siirrettävä metallitalo. Koska vastakkaisen sukupuolen majoituksiin ei saa mennä, en ole nähnyt livenä yhtään morehouse-körmyä. Kaikki suomalaiset naiset kun asuvat merikonteissa. Morehouseissa kuulemma yksi körmy on myös jaettu väliseinällä kahtia, mutta koska morehouse on suunnilleen neliskulmainen, on tuloksena kaksi pitkulaista huonetta, joilla on yhteinen pieni eteinen.

Ja miesten majoituksista vielä sen verran, että niissä suositaan kuulemma seinillä kuvia sellaisista tytöistä, joilla ei ole varaa vaatteisiin... Ja kun tähän aiheeseen päästiin: yhtä nyt lomilla olevaa taistelijaa onnistaa. Hänelle kuulemma viritellään näillä näppäimillä seinään paperirullateline, sängylle asetellaan odottamaan sisustuselementti nimeltä tekopimppi ja lahja sisältää vielä muutamia "käsityölehtiä". Ja tämä kaikki siksi, koska hän oli kehdannut väittää, ettei ole harrastanut sooloseksiä 11 vuoteen. Tervetuloa kotiin! ;)

Kulttuurishokki vaiko ei?

Kaveri kysyi, päteekö täällä oloon kulttuurishokin neljän vaiheen teoria. En ole ollut poissa kotoa kuin vasta muutaman kuukauden, joten tätä on ehkä vähän aikaista pohtia, mutta pohdinpa silti.

1. Alkuinnostus
Kyllä, ehdottomasti. Alussa pieninkin paskanakki oli tuhottoman siisti tehtävä, koska se tehtiin maastopuku päällä. Kulillä käyminen oli tosi jännää, koska ase otettiin mukaan. Kaikki oli tosi siistiä eikä oikein mitään valittamisen aihetta tuntunut olevan.

2. Turhautuminen
Tämäkin tuli koettua jo. En niinkään turhautunut leirissä olemiseen ja samojen naamojen katseluun vaan hommiini. En ole ihan koulutustani vastaavassa tehtävässä ja muutama viikko sitten kaikki otti pannuun tehtävistä niiden vähäiseen määrään ja esimiehestä toimiston ominaishajuun. Tästä toivuin sitten kehittämällä (vähän muiden avustuksella) enemmän haasteita työssä ja ottamalla vapaa-ajan oheisnakkeja. Ja kaverit auttoivat jaksamaan.

Tosin varsinaista koti-ikävää minulla ei ollut. Turhautumisen oireista päälle iski lähinnä se, että näin kaikki ympäristöni negatiiviset piirteet. Tosin sekin oli lähinnä työhön liittyvää keljutusta. Minua ei ole missään vaiheessa ärsyttänyt liikaa käydä ulkovessoissa, olla lähes porukan ainoa nainen tai muu varsinainen leirielämä.

Täällä on niin paljon suomalaisia, että kulttuuri on varsin suomalaista. Täällä saa suomalaiseen makuun olevaa ruokaa, puhutaan paljon suomea, vietetään juhannusta, saunotaan ja ollaan juuri niin juntteja kuin suomalaiset vain voivat olla.

Tämä vaihe oli muuten silloin, kun kirjoittelin lanaamisesta. Huomasiko joku? Ja siihen auttoi esimerkiksi tällainen vehje (kuten silloin mainitsinkin):


3. Hyväksyminen
Tässä ollaan nyt. Ellen sitten edelleen ole alkuinnostuksessa ja kokenut vaan väliaikaisen työturhautumisen (jollasia toki tulee joskus Suomessakin). Olen tottunut arkirutiineihini,
luvassa on lisää haasteita ja muutenkin olo on ihan jees.

4. Sopeutuminen
Tässä vaiheessa en ainakaan vielä ole. Tyytyväisyys omaan oloon ei ole vielä ihan alkuinnostuksen tasolla, joten en uskalla vielä sanoa olevani nelosvaiheessa. Tai uskon vakaasti, että minusta tulee vieläkin onnellisempi, kun aikaa vähän kuluu.

Oli helpottavaa tietää, että kyrpä otsassa alkuinnostuksen jälkeen on ihan normaali olotila. Parhaiten turhautumisesta ylipääsemiseen auttoi se, että tutustui paremmin ihmisiin, löysi oman porukkansa ja pääsi sisälle talon tapoihin ja oppi, mistä narusta vetää, että saa mitä haluaa tai tarvitsee. Oman hyvinvoinnin eteen piti toki tehdä töitä. Ja kun niitä oppi tekemään, olo helpottui. Vaikka täällä onkin täysi ylläpito, kukaan ei tule kysymään ja vahtimaan, että kaikilla on koko ajan kaikki hyvin. Jos jokin asia ei ole hyvin, sille pitää ihan itse tehdä jotain.

Mutta odotellaanpa, että kesä loppuu ja tulee synkkä syksy. Sitten pitäisi varmaan viimeistään saada aikaan kunnon turhautuminen ja masennus, jos sellainen on tullakseen. Voi tosin olla, että tämä paikka on liikaa Suomen eteläisin varuskunta, että mitään varsinaista kulttuurishokkia ei koskaan tulekaan. Palatkaamme asiaan.

Ja loppuun vielä kaunis maisemakuva sen vehkeen kyydistä:


Arvaako joku (joka ei tiedä kuten tätä lukevat tutut), missä ollaan?

Lomahaaveilua

Viikolla lähti taas monta kaveria palvelusvapaille (niin meillähän EI ole lomia) ja itselläkin oli sitten mielessä siviili vähän normaalia enemmän. Päätinpä sitten listailla vähän asioita, joita on eniten ikävä siviilistä, ja miten ne kompensoituvat täällä.

Vaihtelu vaatetuksessa
Täällä ei tosin tarvitse kuluttaa aamulla aikaa siihen, että päättää, mitä laittaa päälleen. Mutta täällä ei myöskään voi ilmaista itseään ja mielentilaansa vaatetuksellaan. Ja jokainen normaali nainen kyllästyy, kun on AINA samanlaiset vaatteet päällä. Vaihtelua tuo vain, jos laittaa kauluspaidan maastopuvun takin sijaan päälle. Jee.

Hiukset voi jättää auki
Välillä vain tekee mieli hulmutella hiuksia. Hiuksia tulee pidettyä auki omassa körmyssä tai saunan jälkeen briiffarissa. Ja vapailla sitten mahdollisimman paljon. Tosin täällä on aamuisin sairaan paljon nopeammin valmis kuin Suomessa, koska ei tarvitse laittaa tukkaa ja valkata vaatteita.

Saa kokata itse
Siviilissä saa päättää mitä ja koska syö. Alussa minulle oli kova paikka, kun aamupuuron koostumus oli väärää. Nyt olen alistunut kohtalooni ja tuunaan puurosta enemmän minun makuuni sopivaa erilaisilla lisukkeilla. Tämän lisäksi joskus on suuren taiston takana jaksaa odottaa päivälliseen asti eikä sortua välipalaherkkuihin. Välillä se ei sitten onnistukaan (söin juuri muutaman Fanipalan). Onhan valmiiksi katettu pöytä kauhean kiva ja helppo juttu, mutta minä vain satun tykkäämään ruuanlaitosta.

Uimahalli
Vaikka täällä liikunnan harrastaminen onkin helppoa (lenkkipolku kulkee körmyn kulmalla ja punttikselle on ehkä 200m), ei täällä voi kuitenkaan ihan kaikkia lempilajejani harrastaa. Aamu-urheiltuakin tulisi enemmän, jos täällä olisi uimahalli. Lenkkeily on jotenkin liian rajua aamutuimaan. Pitää sitten lomilla urheilut suorittaa vesiliikuntapainotteisesti.

Voi mennä minne vaan eikä ketään kiinnosta
Vaikka Suomessa ihmisiä ahdistaa, kun kaikkialla on kameroita ja isoveli valvoo plussakortin käyttötottumuksia, niin se on pientä tähän verrattuna. Täällä aikuiset ihmiset "kysyvät isiltä luvan" lähteä kaupoille. :)

Aamuun asti tumuttelu
Täällä on juhlia ja messissä tulee istuttua. Mutta illat loppuvat aina kovin lyhyeen. Toisaalta on hiton hyvä, että on pakko ainakin lopettaa juominen ajoissa (nukkumaanhan ei kukaan pakota menemään). Eipähän ole aamulla kaameeta kapulaa. Mutta katselin tuossa naamakirjasta kavereiden festarikuvia ja tuli vähän haikea olo. Onhan se kiva varsinkin kesällä katsella auringonnousua samoilla silmillä luovassa olotilassa.

SEKSI
Tarvitseeko tätä edes perustella? Ja joo, kai sitä täällä VOISI tehdä - mutta se olisi sosiaaliselta kannalta aika tyhmää (piirit on pienet) eikä se ole sitäpaitsi sallittua (ja minä olen kiltti tyttö).

Mutta on täällä silti kiva olla. Ja kun palaa lomilta, niin tuntuu, että muut ovat tehneet poissaollessani kaikkea tosi kivaa ja elämyksellistä ja itse on missannut kaiken. Onhan sitä vapaitakin kiva viettää, mutta kotiin on aina ihana palata!

Erilaisia ihmisiä

Jos jotain, niin rauhanturvaaminen on sosiaalista puhaa. Täällä on pakko olla päivittäin ihmisten kanssa tekemisissä. Eristäytyminen on jopa hankalaa. Minä olen siitä onnekas yksilö, että minulla on oma körmy (jota voin esitellä ehkä joskus toiste) ja saan siellä tarvitessani olla ihan yksin, mutta useimmilla taistelijoilla on kämppis ja paikkaa yksinäiseen kopittamiseen ei vain ole.

Eipä tässä niin kauaa ole siitä, kun yksi sellainen vähemmän sosiaalinen taistelija otti katkot ilmeisesti juuri henkilökemiallisista syistä. Tarkemmin en asiaa tunne, mutta käsittääkseni hän ei ollut sellainen porukassa viihtyvä sosiaalinen tyyppi eikä sitten kestänyt täällä sitä jatkuvaa pakkoseuraa.

Minusta täällä on samaisesta syystä todella kivaa. Minä olen sosiaalinen tyyppi ja viihdyn porukassa - more the merrier. Suomessa minulle tulee usein vähän huono omatunto, kun kavereita ei vain "jaksa" nähdä, kun aikatauluja on niin vaikeaa sovittaa ja välimatkatkin välillä haittaavat. Täällä kaveri asuu viereisessä kopissa ja näkeminen on niin helppoa että sitä ei voi edes välttää. Täällä ei ikinä tarvitse syödä yksin jos ei halua. Vessassa sentään voi käydä ihan yksinään. :)

Sen lisäksi, että täällä saa olla seurallinen, tutustuu täällä erilaisiin ihmisiin. Loppujenlopuksi Suomessa oma kaveripiiri on muotoutunut aika homogeeniseksi, kun on tullut hengattua opiskelukavereiden ja muiden samanhenkisten ihmisten kanssa. Täällä on sitten päässytkin tutustumaan todella erilaisiin ihmisiin, mikä on ollut hiton piristävää. En minä Suomessakaan erilaisia ihmisiä välttele - en vaan tapaa heitä missään. Täällä sitten yht'äkkiä onkin tekemisissä ihmisten kanssa kokista skappariin ja lakimiehestä autonasentajaan.

Mutta on tässä moninaisuudessa haasteensakin: piirit ovat pienet ja ketään ei pääse karkuun. Jos et pidä jostakusta, sinun on vain pakko kestää häntä. Itse en ole sellainen ihminen, että kehtaisin sanoa kenellekään päin naamaa, etten pidä hänestä. Suomessa hakeudun yleensä vain eri porukoihin, jos joku ihminen ärsyttää. Onnistuuhan se toki täälläkin, mutta ei niin helposti kuin Suomessa. Tähän asti olen ollut siitä onnekas, että kukaan ihminen ei ole totaalisesti ärsyttänyt minua, mutta eiköhän sekin hetki ole edessä, kun tässä kuukausitolkulla katsellaan samoja naamoja. Sitten pitääkin keksiä, miten siitä selviää.

Ihmiset ovat erilaisia ja reagoivat asioihinkin erilailla. Osa näyttää tunteensa helposti ja sanoo asiat suoraan, osa antaa tunteittensa patoutua. Vaikka itseäni ei olekaan vielä kukaan ottanut julmetusti päähän, niin muutamaa taistelutoveriani selvästi on. Osa ei sano mitään vaan kulkee happamana tervehtimättä pitkin leiriä. Toiset töksäyttävät päin naamaa, mitä mieltä muista ovat ja piikittelevät ei-enää-niin-leikkisästi. Tällaisissa tilanteissa on itsellä aika hankala olo, koska itse haluaa pitää välit kaikkiin osapuoliin mahdollisimman hyvänä, ettei itselle leirissä asumisesta tule epämukavaa.

Mutta on täällä saanut yllättyä iloisestikin: pitkästä aikaa on saanut muutaman ihmisen kohdalla todeta ensivaikutelman olleen väärän - ja tutustuessa kuva ihmisestä on vain parantunut. Olen jopa itse saanut kuula antaneeni ihan vääränlaisen ensivaikutelman - minä kun olen vähän ujo,
mutten todellakaan hiljainen. Toki tämäkin pistää miettimään sitä, miten helposti ihminen tulee väärinymmärretyksi, kun eri taustoista tuleva ihminen yrittää tulkita toista omien kokemustensa perusteella: ujo mielletään helposti ylpeäksi ja vitseiksi tarkoitetuista sutkauksista loukkaannutaan. Mutta täällä onneksi saa helposti ilaisuuden korjata asian, jos tulee väärinymmärretyksi. Täällä kukaan ei pääse karkuun, ja asiat on pakko jossain vaiheessa puida halki. Ehkä siinä sitten itse kukin oppii jotain.

Sosiaalisesta kanssakäymisestä tuli muuten mieleen, että jos jollekin teistä lukijoista tulee mieleen joku asia tai aihepiiri, josta mielellänne näkisitte minun kirjoittavan, niin ehdotelkaas kommenteissa. Kuvia on tarkoitus iskeä jossain vaiheessa blogiin, kun saan jonkun hyvän setin aikaan.