Sotilaan sunnuntai

Kun kerroin jo esimerkin tavallisesta työpäivästäni, niin nyt annan esimerkin tavallisesta supailusunnuntaista.

Sunnuntai alkaa muita päiviä myöhemmin: sunnuntaina tarjotaan vain kaksi ruokaa ja niistä ensimmäinen, brunssi on katettu klo 9. Minulla on yleensä tällöin jo sudennälkä ja olenkin yleensä ensimmäisten joukossa horadaamassa pizzaa. Sunnuntain vahvennetulla aamupalalla on perus leipien, munakokkelien ja puurojen lisäksi aina pizzaa, muffinseja ja muuta tosi terveellistä. :)

Kun aamu"pala" on ahdettu kupoliin, vyöryn yleensä patiolle grillaamaan nahkaani. Hellettä sietää yleensä pari tuntia ja sitten on pakko mennä joko körmyyn lueskelemaan tai katsomaan ohjelmia - tai lähteä shoppailemaan.

Yleensä shoppailureissut suuntautuvat kahteen leiriin, joissa on isommat pexit kuin omassa campissamme. Ilmoitamme suunnitelmamme, pakkaamme mujut autoon ja lähdemme liikkeelle. Kun poistutaan autolla campista, pitää matkassa olla vähintään kaksi ihmistä, mutta yleensä meitä on samassa autossa 3-4 henkeä. Toinen selkeästi siviilistä eroava piirre sotilasshoppailussa on, että leiristä poistuttaessa pitää ilmoittaa minne meinaa mennä ja koska palaa. Ja matkalta myös ilmoitellaan, kun saavutetaan välietappeja. Tämä käytäntö on siksi, että taistelutoverimme osaisivat etsiä meitä oikeasta paikasta, jos vaikka sattuisimme ajamaan kolarin tai muuta yhtä ovelaa. Tätä radioilla tehtävää yhteydenpitoa kutsutaan kusoiluksi ja se on aina yhtä hankalaa ja hauskaa. Joko radio ei kuulu, sanat menevät solmuun tai joku muu kanavalla hölmöilee.

Vihdoin pääsemme itse asiaan eli shoppailuun. Saavumme siis pexiin nihkeän hikisinä automatkan jäljiltä (aika monessa autossa on ilmastoinnista kylmäneste vai mikälie onkaan lopussa). Sitten pitäisi jaksaa sovitella vaatteita. Varsinkin housujen sovittaminen on aina yhtä mieltäylentävä kokemus: ensin pitää ahtautua sovituskoppiin ja pistooli kolisee seiniin. Sitten avataan maiharit ja todetaan, että sukkahien määrä voisi aiheuttaa suojeluhälyytyksen. Sovittelun jälkeen kiskotaan monen kilon painoiset housut (taskut täynnä tavaraa muistiinpanovälineistä ja purukumista ensisiteeseen + ase vyöllä) takaisin nihkeiden kinttujen peitoksi ja köytetään varsikengät taas kiinni. Lopuksi todetaan, että ei todellakaan kiinnosta enää käydä samaa ruljanssia läpi ja ostetaan loput vaatteet sokkona sovittamatta.

Vaatteiden lisäksi mukaan tattuu yleensä herkkuja ja juotavaa briiffariin vietäväksi ja kenties jotain kosmetiikkaa.

Kun shoppailut on shoppailtu, ajteaan takaisin leiriin päivälliselle, ellei olla päätetty käydä syömässä "ulkona" eli toisten leirien kaupallisissa ravintoloissa (meillä on vain grilli) tai jossain paikallisessa. Paikallinen pitää tosin valita sen mukaan, että terassilla voi istua auton välittömässä läheisyydessä. Autoa kun ei saa jättää koskaan vartioimatta leirien ulkopuolella.

Illalla sitten körmyssä katsellaan kuitteja ja kiroillaan, kun keittiöremonttiin säästäminen lykkääntyy taas suraavaan kuuhun ja seuraavaan liksaan...

Päivä työssä, jolla on tarkoitus

Millainen on minun tavallinen päiväni rauhanturvaajana? Minun siksi, kun täällä on jos jonkinmoista jantteria kokista komentajaan ja sairaanhoitajasta sähköinsinööriin.

Päivä alkaa yleensä klo 6.30, koska olen totaalisen kyllästynyt aamulenkkeilyyn. Jos maailmankirjat olisivat sekaisin ja jaksaisin mennä aamulla urheilemaan, heräisin jo klo 5.45 ja kirmaisin puoli tuntia campia ympäri tai polkisin salilla kuntopyörää. Mutta aamu-urheilu loppui alkuinnostuksen myötä. Normaalisti teen itsestäni ihmisen näköisen noin puolessa tunnissa ja raahaan ahterini ruokalaan aamiaiselle vähän seitsämän jälkeen. Aamutoimien ajan pidän yleensä päällä telkkaria (juu, emme asu teltoissa ja körmyissämme on telkkarit). Kuuntelen tukkaa kammatessani ja naamaa maalatessani Ylen tai Maikkarin aamulähetyksiä ja hykertelen vahingoniloisena, kun säätiedoituksessa kerrotaan, että Suomessa vain sataa. :)

Täällä "joutuu" jo yleensä aamupalalla olemaan seurallinen ellei tyydy hiljaa kuuntelemaan pastorin saarnaa kofeiinin jumalallisesta olemuksesta tai vahingossa hakeudu todella uniseen ja hiljaiseen porukkaan. Yleisiä aamupöydän keskusteluaiheita ovat puuron koostumus (onko klimppejä vai ei) ja muut yhtä päivänpolttavat kysymykset.

Toimistolle suuntaan puoli kahdeksaksi, koska aamulla siellä on vielä mukavan hiljaista ja rauhallista. Ennen oikeita töitä ehtii rauhassa tarkistaa siviilisähköpostit, vilkaista blogeja sekä naamakirjaa ja keittää tasiteluosaston tujuimmat kahvit (ei kahvin ole tarkoituskaan olla HYVÄÄ).

Sitten tehdäänkin töitä, joista en viitsi pahemmin kertoilla, ettei minua ammuta aamunkoitteessa. :) Mutta sen verran voin raottaa salaisuuksien verhoa, että tämä on aika normaalia toimistotyötä. En ole mikään hurja sissitaistelija tai muu rambo. En ole edes partioiva jääkäri vaan ihan tuikitavallinen konttorirotta. Suurin ero tässä toimistossa kotisuomeen on, että joka toiselle asiakkaalle pitää sanoa "söör".

klo 10.45 alkaa maha kurnia - kellontarkasti joka päivä. Ja yhdeltätoista voikin taas vyöryttää ruokalan linjaston. Lounas on myös kiva sosiaalinen tapahtuma, koska kaikkien kaverien kanssa ei näe työpäivän aikana, mutta heihin voi törmätä ruokalassa.

Lounastauko kestää kaksi tuntia. Jos töitä olisi, niitä toki tehtäisiin myös 11-13 välillä (täällähän ollaan "töissä" 24/7), mutta aika usein siihen aikaan on kovin rauhallista. Lounaan jälkeen ehtiikin suorittaa ilmavalvontaa eli mennä levyttämään patiolle ja grillaamaan nahkaansa. Koska kyseessä on kuitenkin päivän kuumin hetki, ei auringossa siedä aina olla edes tuntia. Mutta osaapahan sitten taas iltapäivällä arvostaa ilmastoitua toimistoa.

Iltapäivällä töitä tehdään päivälliseen asti. Päivällinen tarjoillaan klo 17-19. Yleensä tämä tyttö on syömässä tikkana viideltä, jotta ruoka ehtii laskea ennen illan urheilua. Jos töitä on paljon, niitä voi tulla tekemään sitten ruuansulatuksen kanssa moniajona.

Iltatoiminta on ainakin minulla urheilupainotteista. Päivällisen jälkeen odottelen yleensä tunnin tai pari katsoen tietokoneelta tai telkkarista ohjelmia. Sitten singahdan salille tai lenkille. Olen asettanut itselleni tavoitteeksi, että tuon täältä tuliaisena kauniisti erottuvat lihakset. Ja voisihan sitä cooperin tulostakin parantaa. Meidänhän piti juosta cooperissa vähintään 2300 m, jotta saimme ylipäätään lähteä turvaamaan rauhaa.

Ilta päättyy saunomiseen tai sitten menen suihkun jälkeen messiin. Saunalla on yleensä jonkin verran porukkaa hengaamassa. Campissahan on lukemattomia saunoja - ja yksi mobiiliversiokin. Meillä on tosi hyvä puusauna. Saunalla sitten rupatellaan kavereiden kanssa ja katsellaan telkkaria. Täällä näkyvät siis kaikki Suomen tv-kanavat. Pitää vain muistaa aikaero, kun seuraa sarjoja.

Messi on campin baari ja siellä tehdään sitä, mitä baarissa nyt yleensä tehdään. Eli lähdetään yhdelle(2) ja jauhetaan paskaa kavereiden kanssa. Messissä on myös pari biljardipöytää, dartsitaulu ja joitain lautapelejä tyyliin Alias ja Kimble. Minä en ole vielä ehtinyt niihin koskea. Messissä on myös wlan, ja sillä minä leikin aika usein läppärini kanssa. Omalla koneella on kuitenkin kasa softia, joita ei toimiston nettikoneella ole. Käytän messin nettiä esimerkiksi siihen, kun lataan treenini sykemittaristani nettitreenipäiväkirjaani.

Hiljaisuus alkaa klo 22.30 ja sen jälkeen ei saa nauttia enää alkoholijuomia eikä olla toisten briiffareissa. Yleensä tässä vaiheessa tulee itse mentyä nukkumaan, koska seuraavana päivänä on kuitenkin aikainen herätys. Joskus tulee katseltua leffoja tai vaikka jalkapalloa omassa briiffarissa myöhempäänkin - ja se kostautuu aina seuraavana aamuna. :)

Ja tätä elo täällä sitten on kuusi päivää viikossa. Mutta sunnuntaisin on vapaata ja silloin SUPAILLAAN!

Rautaa rajalle... ei kun tankoon!

Tulipas käytyä mielenkiintoinen keskustelu punttisalin laeista.

On sanomattakin selvää, että olen oikeassa, kun minullaon salilla olo, että minua tuijotetaan. Katselenhan minä itsekin miehiä, kun pidän taukoa sarjojen välissä. Eivät ne herrat ole yhtään sen siveämpiä ja tuijoittele kenkiensä kärkiä. Ero onkin siinä, että minulla on katsottavia useita kymmeniä ja täten suurin osa miehistä saa suurimman osan ajasta "treenata rauhassa", kun minä skannaan muita sällejä. Mutta kun salilla on hyvällä tuurilla noin kolme naista, on varmaa, että jokaista meistä tuijataan. Koko ajan.

Ihan varmasti samanlaista tuijottamista esiintyy Suomessakin. Mutta siellä on taas salilla useampi nainen paikalla, ja todennäköisyys tulla tuijatuksi pienenee. Tästä syystä olenkin pukeutunut täällä löysempiin ja peittävämpiin treenivaatteisiin kuin Suomessa. Täällä salilla tulee aika alaston olo hihattomassa urheilutopissa vaikka Suomessa olen salilla sellainen päälläni kuin kala vedessä. Ja tulipahan pointtini todistettuakin: joku nainen olisi voinut vetää herneen nenäänsä, jos hän olisi kuullut erään nuoren vänrikin keskustelussamme heittämiä kommentteja urheilutopissa ja jazzhousuissa treenaavasta muodollisesti varsin pätevästä rouva kapteenista. ;)

Olivathan miehet toki oikeassa, että olen itse ihan samanlainen esineellistävä sika, kun katselen hyvin kehittyneitä olkalihaksia oman taukoni aikana. Minun ongelmani tässä olikin vaan se, että tiedän olevani katseiden kohteena koko ajan kun taas naiset eivät millään ehdi katsastaa koko aikaa kaikkia miehiä. Vaikka ikinä ei voikaan tietää varmasti, onko juuri silloin jonkun katseen kohteena, tieto pienemmästä todennäköisyydestä helpottaa kummasti. Eräs naispuolinen palvelustoverini totesikin tässä yksi päivä, että hän voisi välillä polkea kuntopyörää lenkkeilyn sijaan, jos pyörä olisi naisten briiffarissa kuntosalin sijaan.

Eikä siinä vielä kaikki. Sen lisäksi, että olen salilla hikisenä kiiltelevä seksiobjekti, saan ujostella yleisöni edessä muutenkin. Mene siinä sitten rimpuilemaan tangolle yksi tai kaksi hikistä etäisesti leuanvedolta näyttävää yritystä, kun edellä timmi palomies on käynyt kiskomassa kevyen näköisesti 20 leukaa.

Tähän herra kapteeni totesi, että jokainen on aloittanut joskus. Kyllä se iso kaappi on itsekin joskus nostellut penkkiä pelkällä tangolla ja tehnyt monen vuoden työn hankkiakseen ladonoviselkänsä. Ja kyllähän minä sen tiedostan. Kyse onkin nyt vain siitä, että mielelläni minä tekisin sen pohjatyön ilman suurta yleisöä.

Minun ongelmanihan tämä on. On ihan omasta itsetunnosta kiinni, antaako tällaisten asioiden häiritä. Pitäisi osata vain seurata omaa kehitystään eikä verrata itseään muihin. Kukaan ei ole seppä syntyessään. Enkä minä tosiaan pelkää, että joku alkaisi minua joskus salilla lähennellä. Kysehän on pohjimmiltaan vain suomalaisesta perisynnistä: mitä nuo muut minusta ajattelevat?

Mutta tänään menen taas salille. Ja treenaan lihasteni lisäksi myös itsetuntoani.

Apua!

Apua siis teille lukijoille... Lisäsin nimittäin tuohon oikeaan sivupalkkiin pienen rauhanturvaaja-suomi-sanakirjan, jotta ymmärrätte minua paremmin. Lisään sanoja sitä mukaa, kun huomaan niitä käyttäväni. Parempi ja laajempi sanakirja löytyy muuten hölkkärin sivuilta: http://www.holkkari.fi/index.php?option=com_rd_glossary&Itemid=28

Tosin eiköhän kaikissa operaatioissa ole ihan oma paikallinen slanginsa, joten joillain minun sanoillani saattaa olla hieman erilainen nyanssi.

Juhannustaikoja...

Olen juhannuksen kiinni ihan tahallani. Tuleepahan koettua vähän erilainen keskikesän juhla. Juhannuksen kunniaksi keksin campiin sopivat versiot muutamasta juhannustaiasta..

originaali:
Katsottaessa kaivoon, lampeen tai lähteeseen juhannusyönä, mieluiten alasti, näkee tulevan puolison.

Vihreä versio:
Katso lähimpään sammutusvesialtaaseen. Siellä on aika monta vapaaehtoista hääyönviettäjää - varsinkin jos olet alasti.

Originaali:
Kun juhannusyönä kiertää kolmikulmaisen pellon kolmeen kertaan alastomana, niin kolmannella kerralla tulee sitten se tuleva elämänkumppani vastaan.

Vihreä versio:
Kun juhannusyönä kiertää campin juoksulenkin kolmeen kertaan alastomana, niin kolmannella kierroksella suuri kannustusjoukko on varma, vaikka hiljaisuus olisikin jo alkanut.

Originaali:
Jos juhannusyönä tyttö lakaisee makuuhuoneensa lattian ilkosen alastonna punainen rihma vyötäisillä, niin hänen sulhasensa haamu tulee häntä tervehtimään.

Vihreä versio:
Jos tyttö lakaisee körmynsä lattian, eivät luteet tule häntä tervehtimään. Alastomana tehtynä hommassa ei tule edes hiki.

Originaali:
Tulevan sulhon voi nähdä, jos kello 12 juhannusyönä kiertää saunan kolmesti ja katsoo sitten luukusta sisään.

Vihreä versio:
Gender issues -puhuttelu on varma, jos kurkkaa juhannusyönä miesten saunaan sisälle.

Originaali:
Jos juhannusyönä kerää seitsemän kukkaa/yrttiä ja ylittää seitsemän aitaa ja nukkuu kukat tyynyn alla, niin unessa näkee tulevan sulhasen/morsiamen.

Vihreä versio:
Jos juhannusyönä koettaa kiivetä campin aidan yli, natolanka repii housut.

Originaali:
Kun juhannusyönä asettaa tyynynsä alle ennen nukkumaan menoa seitsemän erilaista kukkaa, jotka on poimittu seitsemältä eri niityltä, tulee yöllä unessa tuleva sulhanen tervehtimään.

Vihreä versio:
Jos juhannusyönä päättää lähteä keräämään kukkia seitsämältä eri niityltä, pitää mukaan ottaa muju ja ase. Ja niityksi kannattaa valita sellainen, joka on jo raivattu. Tai sitten mukaan kannattaa ottaa myös EOD-ryhmä ja matkaan kannattaa lähteä Pasilla.

Oikein hyvää ja rauhallista Juhannusta kaikille!

Siivoa, tyttö, suusi!

En tiedä, mikä minuun menee, kun kiskon kurkkusalaatit ylleni. Alan välittömästi kiroilla huomattavasti enemmän kuin siviilissä ja juttujeni taso laskee eksponentiaalisesti. Lisäksi jutut laskevat tason lisäksi muutenkin vyötärön alapuolelle. Täällä pissakakkahuumori elää ja voi hyvin!

Seksistä puhuminen on toki itsestäänselvyys - siitä puhe mistä puute. Siitäkin toki puhutaan vähän erilailla tyttöjen kesken ja herraseurassa. Aihepiireissä selkeä ero siviiliin on homosteluvitsien suuri määrä. Tämäkin selittyy luultavasti yhdessä asuvien miesten normaalia suuremmalla osuudella. ;)

Juttujen aihepiiriin vaikuttaa toki porukka. Jos kaikki muutkin puhuvat luokattomia juttuja, on hyvin matala kynnys osallistua keskusteluun ja jatkaa samasta aiheesta myös toiste. Mutta jännin juttu onkin, miksi kiroiluni lisääntyy, kun ryhdyn sotilaaksi ja siviileissä itsekin kauhistelen räävitöntä puhettani. Koska vaikka suurin osa täällä kertoisikin suorastaan ala-arvoisia juttuja, ei läheskään jokainen kiroile - ainakaan yhtä paljon kuin tämä tyttönen.

Onneksi toimistollamme on mukava setä, joka on ottanut tavoitteekseen saada minut lopettamaan kiroiluni ennen kuin hänen missionsa on ohi. Olemme olleet jo sen verran edistyksellisiä, että korjaan itseäni ainakin hänen seurassaan: "Oli muuten ihan v**n kova eiku tosi kova sadekuuro eilen." Haastavampi homma olisikin sitten etsiä intellektuellia seuraa, jonka kanssa voi puhua siistejä ja tasokkaita juttuja. Jätänkin sen suosiolla tulevaisuuden tavoitteeksi. :)

Lanaamisesta

Olen ollut nyt hieman hiljaa, koska olin palvelusvapailla. Jee! Tämä selkeä muutos rutiineihin sai minut miettimään täällä ihan tunnettua ilmiötä, lanaamista.

Lanaaminen on sitä, että rutiinit kyllästyttävät ja ihminen alkaa oireilla tylsyyteen myös fyysisesti. Jos rutiineja ei murra mitenkään, voi tulla vaikka kipeäksi. En nyt väitä, että tylsyydestä vilustuisi tai saisi muun pöpön vaan että vastustuskyky laskee, kun ei voi henkisesti ihan hyvin.

Olon kohenemiseen ei vällämättä tarvitse edes palvelusvapaan kaltaista isompaa maisemanvaihtoa. Ihan pieni muutos rutiineihinkin voi auttaa: uusi jännä kokemus, työ- tai welfare-retki ulos leiristä (ei niitä turhaan hyvinvointikeikoiksi kutsuta) tai muu vastaava.

Syy on ehkä siinä, että kun on tiedossa vaihtelua normaalirutiineihin, on syy voida paremmin ja kipeästä olosta ei välitä niin paljoa (vaikka absoluuttinen fyysinen sairausaste ei muuttuisikaan). Ei ole niin väliä, ovatko pään kaikki ontelot täynnä jotain alkulimaa, jos pääsee ajelemaan Pasilla pää ulkona luukusta tai vaikka helikopterin kyytiin. Tai olo ei olekaan niin "mulle nousee kohta kuume", kun lomalento lähtee parin tunnin kuluttua.

Lanaamisessa ei ole kyse siitä, ettei olisi motivoitunut tehtäväänsä eikä haluaisi olla siellä missä on. Kyse on ennemminkin siitä, että kun piirit ovat täällä pienet, niihin turtuukin nopeasti. Joitakuita saattaa jopa stressata yksityisyyden puute, joka täällä on jaettuine saniteettitiloineen aika konkreettista.

Itsekin olen kokenut lanaamista aika konkreettisesti: tein tässä taannoin perinteiset "vilustuin, kun ilmastointi oli liian kylmällä" - temput ja olin nuhanenä noin viikon verran. Itsekin huomasin, että olo parani aina, kun tiedossa oli jotain kivaa: illanviettoa tai keikkaa ulos campista. Ehkä toimistossa istuessa oli muutenkin enemmän aikaa keskittyä siihen, millainen olo on. Kun enemmän ja kokonaisvaltaisempaa tekemistä, ei tukkoista oloa enää rekisteröi.

Olin itse aika yllättynyt, koska olen mielestäni ihan hirveän motivoitunut olemaan täällä ja olen todella seurallinen persoona. Minua ei haittaa yhtään se, että täällä ei ole helppoa löytää paikkaa, missä olla yksin. Ennemminkin nautin siitä, että täällä on todella helppoa mennä viettämään ns. "laatuaikaa" kavereiden kanssa.

Vaikka minusta rutiinit ovatkin aina olleet turvallisia, niin ilmeisesti niitäkin pitää koettaa rikkoa ja tehdä välillä jotain hurjan poikkeavaa: mennä vaikka syömään eri aikaan kuin normaalisti tai sekoittaa viikottaista treeniaikataulua. :) Ja ennenkaikkea täällä pitää olla aktiivinen ja keksiä itselleen tekemistä, jos vapaalla alkaa tylsistyttää. Täällä kuitenkin tuetaan vaikka minkälaista harrastustoimintaa ja halutaan, että jokainen taistelija voi hyvin, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Eiköhän meillä ole ihan tarpeeksi esimerkkejä siitä, mitä voi käydä, jos näin ei ole.

Minäkin syytän vain itseäni ja säädän jatkossa körmyni ilmastoinnin hieman lämpimämmälle, koetan liikkua vieläkin monipuolisemmin sekä hoidan mielenterveyttäni pitämällä hauskaa kavereiden kanssa ja blogaamalla aktiivisesti. :)

Raportti ratin takaa

Taas tuli vähän kruisailtua pitkin pitäjiä ja keksinkin siitä, että tokihan autoista ja autoilusta pitää kirjoittaa. Ettei homma mene ihan kukiksi ja mehiläisiksi. Ja eihän rauhanturvaajien elämässä ole enää mitään muuta sisältöä, kunhan oma kulta saadaan läyhyparkkiin.

Mutta ensin siitä autoilusta. Täällä on paikallisilla hassu tapa, että vain perheen naiset pannaan autokouluun. Autokouluautoja näkee liikenteessä harva se päivä, mutta oppilaana on aina nainen. Ilmeisesti miehillä on sisäänrakennettu autoilutaito.

Mutta onpa tässä itsekin tullut todistettua, että nainen ratissa -stereotypialla on vinha perä. :) Itse ajan Suomessa automaattivaihteisella autolla ja pääsin sitten rotaatiokoulutuksessa ja täällä tutustumaan uudelleen kytkimeen. Ihan heti emme olleet kavereita, mutta aika nopeasti sitä kuitenkin taas oppi käyttämään vasenta jalkaa ajaessa. Siitä pointsit taistelutovereille, että ikinä ei kukaan kyydissä oleva ole vitsaillut naisista ratissa. Ehkä he ovat olleet vain kauhusta jäykkinä. :) Tai sitten he eivät ole vain ehtineet tehdä sitä, kun olen itse murjaissut jotain asiaan liittyvää.

Liikenne täällä on toki erilaista kuin Suomessa, mutta ei onneksi ihan kaoottista. Pitää vain muistaa, että kaistaviivat ovat täällä ainoastaan viitteellisiä - varsinkin liikenneympyröissä. Ihan vielä minulle ei ole selvinnyt, väistetäänkö täällä oikealta tulevaa vai ei. Olen kyllä aika varma siitä, että röyhkein menee ensin. Ja stop-merkki tarkoittaa jopa useimmille muunmaalaisille rauhanturvaajille vain, että hidasta vähän.

Mutta sitten niistä autoista... Eiväthän nuo äijätkään juuri muusta puhu, kun Mersuista ja Audeista. Joku ulkkarirauhanturvaaja oli sanonut eräälle suomalaiselle, että te tulette tänne vain autojen takia. No, osa taitaa tullakin. Itse olen kyllä vähän sitä mieltä, että kun verotkin laskivat, niin pitäisi ostaa ihan järkyttävän kallis ja iso auto, että homma olisi kannattavaa. Siis jos laskee myös omalle auton hankintaan käyttämälleen ajalle jonkinlaista tuntiliksaa ja ottaa huomioon auton tänne raijaamiseen oikeati palaneet summat, pitää veroedun olla jo aika huomattava. Toisaalta, onko joku joskus väittänyt, että auton hankkiminen olisi järkiperusteinen teko? Tai siis on toki - mutta kuka uskoo?

Kuitenkin ehkä kaikkein huvittavinta koko autokuviossa ovat kotijoukot: kun tänne auton tuoneet miehet ovat silloin joskus Suomessa aloittaneet kotona keskustelun mahdolliseta missiosta, ovat rouvat heti ´vaatineet, että sitten kyllä päivitetään auto. Ja tiedänpä kyllä sellaisenkin tapauksen, jossa rouva on yllyttänyt miestään lähtemään missiolle, "että saataisiin hieno auto". Tietääkseni kuitenkaan kyseinen mies ei ole ainakaan vielä rt-hommiin hakenut...

Miehistä vihreissä

Kun kerran viimeksi kirjoittelin naiseudesta täällä, niin onhan sitä nyt ihan pakko seuraavaksi kirjoitella miehistä. Olin jo aloitellut kirjoittamaan juttua, kuinka on ihan puppua, että miehet olisivat täällä joka ilta vonkaamassa ja että ainakaan minun lähipiirissäni ei ole sellaista tapahtunut. Mutta sitten se tapahtui. Ei tosin minulle vaan kahdelle kaverilleni. Tökeröitä suoria ehdotuksia ja lähentelyä.

Kuten jo edellisessä postauksessa mainitsin, Suomessa minua peloteltiin hulluna vonkaavista miehistä. Sain myös kuulla, että naisena täällä olisi parasta katsoa miten pukeutuu, koska koko joukkue on kiimassa, jos ohi juoksee nainen pyöräilysortseissa. Ja moraalinen vastuu on sitten vain naisella, koska miehillä seisoo samaan aikaan muna ja aivot (siitäkin voisi keskustella, kuinka paljon perustelu ontuu).

Näemmä tällaisiakin taistelijoita sitten löytyy. Mutta vaikka itselläkin on jo parit juhlat takana (operatiivisessa kunnossa toki), ovat kaikki minun seurassani viihtyneet isännät olleet täysin korrekteja ja kivoja. Tosin olenkin aina ollut kaikkialla niin isossa porukassa, että ei edes tilanne ole voinut tehdä varasta.

Olen sitten pienessä päässäni itse päätellyt, etä täällä voi miehet jakaa neljään tyyppiin (koska ihmisten lokeroiminen ja yleistäminen on tunnetusti tosi kivaa).

Ensimmäisenä tulee perusäijien harmaa massa. Eli ne, joiden kanssa voi olla helposti kaveri tai työkaveri. Ne, jotka pitävät minua (ja muita naisia) vain jätkänä muiden joukossa ja jotka ovat kuin työkaverit Suomessa. Turvallista peruskamaa ja hyviä kavereita.

Toinen ryhmä ovatkin sitten nämä jo mainostetut vonkaajat. Yäk. Luulevatko he ihan oikeasti, että tuolla taktiikalla irtoaa?

Kolmas ryhmä tuli tutuksi vasta ihan vähän aikaa sitten. Tätä ryhmää kutsun kilteiksi pojiksi. Nämä miehet ovat selvästi jollain asteella kiinnostuneita, mutta ovat liian hyväkäytöksisiä (tai fiksuja eivätkä halua rikkoa sääntöjä) vongatakseen piparia. Sen sijaan he ovat kauhean mukavia, kutsuvat kylään briiffariinsa, tarjoavat juotavaa ja ovat kaikin puolin kohteliaita ja huomioonottavaisia. Siis verrattuna ykkösiin, nämä pitävät neitiä kuin kukkaa kämmenellä. Näiden kanssa pitää kuitenkin olla varovainen, ettei ole toisen kiltteyttä hyväksikäyttävä bitch. Mutta on kuitenkin kiva, että heitäkin on olemassa, koska he palauttavat uskon miehiin vonkaajien jälkeenkin.

Sitten on vielä kasa kivoja setiä, jotka suhtautuvat meihin tyttösiin lähinnä herttaisen isällisesti. Nämä sedät ovat minun ehdottomia lemppareitani. Ei ole mitään hauskempaa juttuseuraa kuin lupsakka keski-ikäinen opistoupseeri. Ja pelkästään heidän takiaan tänne asti kannatti tulla. :)

Naisena vihreissä

Ennnen tänne tuloa minua peloteltiin kauheista himokkaista miehistä, jotka parin viikon gineksen jälkeen olisivat valmiita panemaan jo heinäseivästäkin. Ja onhan sitä täällä vähemmistössä tietyllä lailla huomion kohteena. Mutta vielä kukaan ei ole hännystellyt häiriöksi asti.

Suurin haaste on ehkä se, että majoitus on naisten kesken ja omaksi "jengiksi" muodostuu aika pitkälti toiset naiset eikä oma joukkue. Toki sitä tulee hengattua jonkin verran myös oman työporukan briiffarissa ja kutsuttuna muissakin, mutta sellainen alkukantainen äijien hyvä veli -kerho jää epäilemättä kokematta. On sitä aina vähän ulkopuolinen, kun on oma saunavuoro.

Eräs taistelija avautui minulle, kuinka eräs "kaltaistensa joukkoon" halunnut naistaistelija oli hänen mielestään pelle. Ok, asia oli ehkä hieman kuuma peruna, koska kyse oli osittain myös palvelusarvoista. Mutta minun on kyllä pakko sanoa, että ymmärrän kyllä kyseistä naista. Ei se vain ole sama asia, kun messin (eli baarin) sulkeutuessa joutuu lähtemään kavereiden olohuoneesta ja menemään joko omaan tupaan tai tyttöjen kanssa istumaan, kun toiset jatkavat bondaamista. Vaikka itsekin olen jonkin verran allerginen palvelusarvoilla pätemiselle, niin ymmärrän, ettei aina ole kyse pelkästään siitä. Ihmisten keskelläkin voi olla yksinäinen.

Toisaalta pieni naisporukka myös puhaltaa hyvin yhteen hiileen. Sekin saattaa vaikuttaa, kun ihan sattumalta ollaan aika samanhenkistä porukkaa. Ehkä armeijan käyminen vapaaehtoisena ja rauhaturvaaminen vaatii tietynlaista kieroutumaa perusluonteessa.

Täällä olo on myös ihanaa vaihtelua siviiliin. On suunnattoman rentouttavaa, kun ei aamulla tarvitse pähkiä, mitä laittaisi päälle. Vaihtoehtoja kun on noin kolme erilaista. Ja kampaajallakaan ei tarvitse käydä, kun hiukset ovat aina kiinni. Kerran kyllä tuli hiuksia föönatessa kaamea hinku jättää ne auki, mutta sekin meni ohi. Lomilla voi sitten hulmutella hiuksia (ja tehdä toki muitakin tyttömäisiä juttuja). ;)

Armeijassa en aikoinaan meikannut, koska siellä oli aina aamuisin kiire (odottamaan) ja yleensä joka päivä tuli rymyttyä ja meikit olisivat vain levinneet. Täällä olen ollut vasta yhden päivän ihan au naturel, koska hommani on kuitenkin siistiä sisätyötä. Tosin meikkaan huomattavasti
vähemmän täällä kuin siviilissä.

Ero on ehkä siinä, että täällä ei ole yhtään niin "mitäs jos tapaankin sen elämäni miehen tänään" -asenteella kuten siviilissä. Täällä kun suhteilu olisi vain hankalaa. Tarkoitan siis sitä, että siviilissä haluaa aina näyttää edes vähän viehättävältä. Täällä tarvitsee näyttää "vain"
siistiltä ja sotilaalliselta eikä niin paljoa - no, naiselta. :)

Uusi ympäristö, uudet rutiinit

Kun lähdin tänne, hoin kaikille, että nyt olisi hyvä tilaisuus parantaa elintapojaan. Uudessa ympäristössä kun pitää kuitenkin kehittää uudet rutiinit, niin samantien voi kehittää vaikka terveelliset sellaiset. Hah, olin hurjat kolme päivää syömättä karkkia.

Täällä meillä kuulemma kerätään elopainoa mission aikana lisää keskimäärin noin kuusi kiloa. Ja ruokaa kyllä on riittävästi: aamupala, lounas, päivällinen ja iltapala. Lisäksi briiffareissa(eli eräänlaisissa olohuoneissa) on aina tarjolla keksejä kahvin kaveriksi ja kaupassa eli meikäläisittäin Pexissä (kaupojen nimet ovat aina PX, esimerkiksi Finnish PX) on halpaa karkkia ja sipsiä myynnissä. Tosin ruokalan linjasto alkaa todella hyvällä salaattibuffetilla. Eli voi täällä syödä terveellisestikin. Itse olen kovasti yrittänyt. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että se kuuden kilon kirous uhkaa minuakin. Vaikka piti päin vastoin tiputtaa palttiarallaa seitsämän kiloa ja mahtua Suomeen palatessani "skinny jeanseihini" (kyllä, tämä ei ole pelkästään Sinkkuelämien vitsi vaan oikeillakin naisilla on vähän pieniä housuja kaapissa odottamassa SITÄ päivää).

Täällä on kyllä todella helppoa myös urheilla, kun kuntopolku alkaa melkein körmyn (eli majoituksen) ovelta ja salillekaan ei ole kuin parisataa metriä. Ja aikaa on. Iltaisin ei oikein ole muuta tekemistä kuin urheilla - ellei sitten halua istua messissä tai briiffarissa juomassa kaljaa.

Tässä eräänä iltana messin terassilla eräs taistelija sanoi, ettei ikinä aiemmin ole juonut niin paljon kuin missiolla. Kyllä meitä jo koulutuksessakin varoiteltiin alkoholin kirosta. Ja onhan se niin, että messiin on yhtä lyhyt matka kuin punttikselle. Jos Suomessa ei ole tullut oltua sitä kaikken sporttisinta sorttia, on se terve uusi urheilurutiini varmasti hankalaa kehittää täälläkin.

Toinen yleinen tapa täällä kuulemma on, että elämäntapoja parannetaan niin urakalla, että ensin tohotetaan pari viikkoa täysillä ja sitten rikotaan paikat. :) Aamulla mennään aamulenkille ja illalla punttaamaan tai pelaamaan sählyä. Välipäiviä ei tunneta, koska eihän silloin olisi mitään tekemistä, jos ei saisi urheilla. Ja oho, alta aikayksikön on alaselkä jumissa ja penikat kipeinä.

Itse olen kyllä koti-Suomessakin elänyt aina suhteellisen terveellisesti: olen urheillut 4-6 kertaa viikossa ja syönyt työpaikkaruokalassa aina suunnilleen lautasmallin mukaan. Mutta olen aina ollut myös tunnesyöppö ja rakastanut katsoa telkkaria ja mussuttaa samalla jotain hyvää. Eli loppujen lopuksi en ole muuttanut elämäntapojani mitenkään vaikka ne uudet rutiinit kehitinkin: mussutan vähintään yhtä paljon kuin ennenkin, mutta urheilen enemmän kuin koskaan ennen, kun aikaa ei mene mihinkään sellaiseen kuten kavereiden tapailuun tai ruuhkassa seisomiseen. Toki täälläkin hengaillaan kavereiden kanssa, mutta niiden kanssa tulee mentyä vaikka lenkille. Ja matkustusajan pieneminen on todella ratkaiseva ajansäästäjä - säästyi sitä aikaa sitten urheilulle tai mussuttamiselle. :)

Kai sitä ihminen sitten kuitenkin vain toteuttaa omaa pläskeilevää tai spartalaista perusluonnettaan oli hän sitten siviilinä yltäkylläisessä Suomessa tai sotilaana ties missä. Ei se muutos taida käynnistyä mitenkään ulkoisesti, vaan sen on lähdettävä sisältä.