Lähdimme sunnuntaiaamuna klo 8 muun leirin vielä nukkuessa ajelemaan kohti vuorta. Ajoimme ensin 1600 metrin korkeudessa olevalle viestiasemalle, mikä oli korkein kohta, minne autolla tältä puolelta vuorta pääsi. Oli todella hauskaa ajaa viimeiset kilometrit nelivedolla pientä kärrypolkua ylöspäin. Löysin sisäisen rallikuskini. :)
Vuoristoilmassa nautitun aamupalan jälkeen heitimme reput ja camel backit selkään, sauvat käteen ja lähdimme marssimaan kohti huippua. Pieni epätoivo iski päälle, kun käynnistin sykemittarini ensimmäisessä mäessä ja syke oli heittämällä 159. Mutta niin sinne huipulle vain mentiin. Tämä kuva on aika alusta. Lähtöpaikkamme viestiasema siintää taustalla.
Tiukimmissa paikoissa piti vain keskittyä ottamaan 30 askelta ja sen jälkeen pysähtyä hengittämään viisi kertaa. Sitä kun jatkoi, niin päätyi kahdessa tunnissa huipulle. Kävelysauvat olivat iso apu varsinkin jyrkissä kohdissa. Ja koko ajan piti muistaa, että matka ei tapa vaan vauhti. Piti malttaa ottaa tarpeeksi pieniä askelia ja tehdä pientä siksakia, niin nousu ei tuntunut niin jyrkältä. Tässä kuvassa huippu jo siintää edessä:
Huipulla sitten tosiaan tuli grillattua makkarat. Osa porukasta kantoi ylös makkarat ja osa nuotiopuut. Koimme myös lentomuurahaisten yllätyshyökkäyksen: ilmeisesti kuuma ja hikinen iho tuoksui vastustamattomalta, koska minulle hyökkäsi niskaan ja selkään lauma murkkuja. Siinä sitten sai ensitöikseen huipulla kiskoa takkia pois päältä ja läiskiä murkkuja kuoliaiksi. Muutama muukin sai osansa vuoriston ilmavoimien yllätyshyökkäyksestä.
Huippu oli tosiaan 2 metriä vajaat 2500 metriä merenpinnasta. Koska minä olen 175 cm pitkä, jäin siis 25 cm kahdesta ja puolesta kilometristä. Hitto, kun ei tajunnut hypätä siellä huipulla. :) Eräs lähes kaksimetrinen matkaseuralaisemme totesi päänsä käyneen kahdessa ja puolessa tonnissa, koska hän istuskeli hetken aikaa huipulla olleen tolpan päässä ja nousi siten ratkaisevat sentit. Kuvia huipulta (jälkimmäisessä näkyy metsäpaloja):
Grillailun lisäksi räiskimme huipulla toki miljoona fotoa, kirjoitimme nimemme tolppaan ja huilailimme. Tämän jälkeen olikin sitten aika palata alas. Kun ylöspäin meno otti varsinkin takareisiin, tuntui alaspäin meno varsinkin etureisissä. Mutta alas mentiin huomattavasti vauhdikkaammin kuin ylös, noin tunnissa. Alhaalla meitä oli vastassa muutama paikallinen pörröinen asukas:
Oli kyllä maamainio keikka: yksi parhaista kokemuksista täällä! Eikä haittaa yhtään, että illalla jalat kramppailivat kaikesta magnesiumin kiskomisesta huolimatta ja tänään reidet ovat aivan tukossa. Tämä kipu on sellaista kivaa kipua. Itsensä ylittäminen rokkaa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti