Ulkoilemassa

Me saamme kerran kuussa käydä niinsanotulla walking outilla eli viettämässä virkistyspäivää naapurimaassa siviilivaatteissa. Minä olin walking outilla viime viikon lauantaina.

Matkaan lähdetään aamutuimaan firman tarjoamalla bussikyydillä. Shuttle-busseja kulkee joka maanantai, torstai ja lauantai. Menomatkalla bussissa on yleensä aika unelias tunnelma. Pari taistelijaa uinui varsin herkissä tunnelmissa:


Walking outin yleisin teema on syödä ja juoda hyvin. Koska meitä oli matkassa 3 naista ja yksi setä, me suoritimme myös ankaraa shoppailua. Mutta kyllä me hieman söimme ja joimmekin. Tässä kuva aamupäivän huikopalasta (juustolla täytetty ja leivitetty lettu, jota dipattiin smetanaan):


Huikopalan jälkeen menimme sitten ostoksille. Setäkin jaksoi mukana todella kiltisti. Itse hän ei kyllä löytänyt mitään ostettavaa, mutta me tytöt kyllä panimme dinaareita haisemaan hänenkin edestään.

Toisaalta on vähän pöljää ostaa kamalaa kasaa siviilivaatteita, kun ei niitä täällä ihan kamalasti tule käytettyä. Kaupoissa oli monta kivaa vaatetta, jotka sopisivat Suomessa työvaatteiksi. Suomen töihin palaaminen tuntui kuitenkin niin kaukaiselta, että jätin ne vaatteet kaupan hyllylle. Ostin takin ja toppaliivin,jotka varmasti tulevat seuraavalla walking outilla tarpeeseen. Syksy kun tulla ja yllätti (kuten taisin jo aiemmin mainita). Tosin kohta edessä on kyllä taas Suomi-loma ja sieltä voi tuoda lämpimämpää rättiä. Mutta eihän nainen tarvitse kuin hyvän tekosyyn shopatakseen. :p

Ihaninta walking outissa on se, että saa vaihteeksi pukeutua muuhunkin kuin univormuun ja pitää hiukset auki. Tosin lauantai oli sikälikin spesiaali päivä, että illalla campissa oli bändi esiintymässä, ja meillä naisilla oli komentajan lupa olla hiukset auki. Tosin se sitten taas univormun kanssa tuntui ihan häröltä - ja kuulemma näytinkin "ihan erilaiselta".

Konsertista lisää myöhemmin, kunhan kuvien nettijulkaisupolitiikka selviää...

Apua, mä en pääse nettiin!

Eilen oli kamala päivä. Meiltä meni netti poikki. Campin intra toimi kyllä, ja suurin osa ihmisistä (esim. minä) pystyi kyllä tekemään työtään, mutta koneen supailukäyttö ei onnistunut.

Ei irkkiä!
Ei Facebookia!
Ei voi lukea lehtiä!
Ei voi lukea blogeja!

Onko elämällä tuolloin enää mitään sisältöä? :)

Oikeastihan täällä on asiat nettiinpääsyn suhteen todella hyvin. Useimmilla konttorirotilla on oma nettikone tai ainakin toimistossa yhteiskäytössä yksi nettikone (kaikilla tieskareilla ei siis pääse nettiin). Lisäksi meillä on omassa briiffarissamme yksi nettikone ja wlan, jonka kautta pääsee omalla siviilikoneella nettiin. Lisäksi Messissä on myös wlan sellaisille, joilla ei ole briiffarissa wlania, sekä muutama nettikone. Ihan hyvin tällaisessa kriisipesäkkeessä. ;)

Ylläpitäjät aina naureskelevatkin sitä, että eniten puheluita tulee atk-päivystäjälle, jos netti kyykkää. Juu, kyllä täällä töitä tehdään. :) (Osa oikesti tarvitsee nettiyhteyttä myös työhön - eivät tosin kaikki).

Olenhan minä Suomessakin nettiriippuvainen: joka päivä töissä irkki ja mese auki ja kavereiden kanssa tulee juteltua ja sovittua menoista lähinnä sähköisillä viestimillä. Mutta täällä se jotenkin korostuu: kun ei voi sopia, että mennäänpäs kahville, on se irkkaaminen ainoa tapa pitää yhteyttä kamuihin. Toki onhan meillä puhelimia, mutta irkki on sikäli kiva, että kuulumiset voi broadcastata koko kanavalle, kun taas puhelimessa kaikki asiat pitää kertoa kullekin kamulle vuorollaan.

Tämä blogi on myös yksi tapa kertoa kavereille kuulumisia. Kiinnostuneet saavat lukea tätä ja voin sitten keskittyä olennaiseen kuulumisten kertomisen sijaan, kun joskus harvoin nähdään.

Oli muuten taas hassu nettiin ja tieskareihin liittyvä tapaus tässä pari päivää sitten. Olin juuri lukemassa sähköpostejani, kun työkaveri pelmahtaa paikalle.

"Luetsä sähköposteja pinellä?"
"Joo, mulla on screeni yhdellä palvelimella ja pine siellä aina auki."
"Tosi hienoa. Musta on hieno piirre, että nainen lukee sähköpostinsa pinellä."

Taisin vain naurahtaa vastaukseksi. Olisi kyllä pitänyt sanoa, että herra on tainnut tapailla ihan vääränlaisia naisia, jos nainen ja pine on ihan uusi yhdistelmä. :) Mutta ehkä nämä pikku pulliaiset eivät ole tottuneet nörttityttöihin. Ja itselle se taas on ihan normi.

Olikin muuten minulle aikamoinen shokkiefekti, kun törmäsin täällä tyhmiin käyttäjiin. Olen siviilissä töissä it-alalla ja kaikki käyttäjät (jopa myyjät) ovat suhteellisen valistuneita tietokoneeenkäyttäjiä. Täällä suurin osa ei TODELLAKAAN ole. Pahempi haittahan on, että pöllöt tuovat kaiken maailman viruksia järjestelmiin, mutta olen minäkin saanut pari kertaa toimia täällä setien henkilökohtaisena atk-tukena, kun joku ei osaa käyttää Outlookia tjsp. Toisaalta on ollut hauskaa opettaa sedille nuorison hömpötyksiä kuten facebookin käyttöä ja Googlen kuvahakua. Ja sedät ovat muuten ihan liekeissä naamakirjan kanssa :)

Ylläri pylläri poks

Kaveri täytti eilen 30 vuotta. Mokoma meinasi ensin, että ei pidä ollenkaan juhlia. Tätähän ei voi suvaita. Minä sitten ehdotin muille kavereille, että yllätetään se ja järkätään me juhlat. Kokkina täällä töissä oleva tyttö lupasi leipoa kakun, ja sovimme pyytävämme ihmisiä Messiin illalla seitsämäksi.

Synttärisankari päätti sittenkin järkätä pienimuotoiset juhlat ja sattumalta Messissä. Hän tosin pyysi ihmisiä messiin vasta yhdeksäksi, joten saimme silti toteutettua yllärimme.

Ihmiset joutuivat tosin venailemaan tunnin, että synttärisankari saatiin paikalle, kun hän oli juuri menossa saunaan, kun yritin houkutella häntä seiskalta Messiin "kun mun on ihan pakko näyttää sulle yksi juttu sun juhliin liittyen". Mutta olipa tyttö sitten kuitenkin yllättynyt, kun hänen astuessaan messiin ihmiset alkoivat laulaa ja pöydällä odotti kakku. Oli kyllä kiva ilta ja synttärisankari oli tyytyväinen.


Tässä on kakunleikkaus menossa. Tuo punaviini on muuten ihan meidän omaa spessukamaa. Tässä lähikuva pullosta:



Sitä tässä olen nyt miettinyt, että miksi se kolmekymmentä on niin kamala ikä. Itse olin vain ja ainoastaan iloinen, kun kympit paukkuivat ja sain hyvän syyn järjestää maailmanlopun bakkanaalit. Itse kävin läpi ikäkriisini jo 26-vuotiaana, eikä kriisi silloinkaan ollut kummoinen: lähinnä mietin, että alkaisi olla aika valmistua.

Tämä eilinen synttärisankari sanoi minulle, kun asiaa ääneen pohdin, että minun on helpompi vanheta, koska en halua lapsia. Minulla ei ole kiire. Ja onhan se ihan totta. Vaikka toki haluaisinkin löytää sen elämäni taisteluparin mahdollisimman pian, ei minulla ole kuitenkaan mihinkään kiire. Kun biologinen kello lopetti tikittämisen 16-vuotiaana, ei minulla ole sen jälkeen ollut mikään kiire pariutua ja asettua aloilleni. Tietysti sitä aina toivoo, että löytäisi jonkun. Minulla vaan on edelleen aikaa kranttuilla, koska ainoa kiire minulla on lopettaa yksinäisyyteni.

Ysinäisyys muuten korostuu täällä aika voimakkaasti. Vaikka täällä on koko ajan ihmisten ympäröimänä, ei kosketusta saa juuri ollenkaan. Ei minua täällä kovinkaan usein paneta, vaan lähes joka ilta iskee suunnaton hellyyden kaipuu. Tänäänkin olen eilisestä toipuessani halaillut tyynyä ja kuunnellut nyyhkybiisejä. Kauheasti tekisi mieli halia ja paussailla jotain tärkeää ihmistä.

Taidankin tästä painua yöpuulle ja suorittamaan lisää tyynyn halailua. Voinkin iltasaduksi kertoa itselleni tarinaa siitä, kuinka seuraavalla Suomi-lomalla eteeni karauttaa ihana, lihaksikas, vapaaehtoisesti kalju uros, joka rakastuu minuun syvästi ja odottaa kiltisti toukokuuhun, kun missioni loppuu. Ja sitten me elämme onnellisina elämämme loppuun asti.

Nyt lanaa ja pahasti

Nyt onkin naissotilaalla campin suurin pippeli. Otsassa. Ketuttaa, surettaa, borettaa. Jotenkin tämä viikko on niin masentava viime viikkoon verrattuna, että kaikki sheisse oikein kumuloituu.

Kolme kaveria sai sulkaa. Tieto asiasta tuli lauantaina, mutta asia iski tajuntaan pahiten vasta viimeisenä iltana. Yksi heistä asuu Suomessa aika lähellä minua ja häntä saattaapi tulla nähtyä muutenkin, mutta kahta muuta tuskin näen enää ikinä. Ja hauskoja poikia olivat. Nyt on sellainen olo, että hauskojen juttujen osastoon tuli ammoittava kolo, kun armottomat vitsailijat poistuivat.

Emme saaneet järjestää honkkia. (Tapana on, että lähteville soitetaan autojen torvia, ulvotetaan pillejä ja vilkutetaan hälyytysajoneuvojen valoja). Poikien joukkue veti portilla lippaan, ja muut vilkuttivat ja taputtivat.

Samalla kaksi parhaista kavereistani täällä lähtee lomille. Juuri, kun muutenkin tarvitsisi piristävää hengausseuraa, hengausseura lähtee Suomeen. On täällä toki muitakin, mutta nämä kaksi kaveria ovat sellaisia, joiden kanssa vietän ehkä eniten aikaa. Kenen kanssa minä nyt menen liivikävelylle ja istun iltaa? Vaikka olo on kyllä sellainen, että tekisi mieli vaan kopittaa ja syljeskellä kattoon.

Ja kaiken kukkuraksi sataa, on kylmä ja paleltaa. Aurinkoisella säällä ei vaan voi olla niin onneton. Mutta nyt luontoäiti kääntää veistä haavassa, ja sää masentaa lisää.


Ja tänään erehdyin vielä aamulla vaa'alle, ja viime loman kaljatuopposet todellakin näkyivät. Olen tehnyt täällä jo perinteiset rauhanturvaajat ja paisunut ehkä elämäni läskeimpään kuntoon. Ja tänä loistavana aamuna piti sitten masentaa itseään lisää moisilla luvuilla. Eipähän tee enää mieli syödä suruunsa.

No, jospa tämä surkea fiilis lähtisi illalla raivokkaalla treenillä. Eipä täällä mitään muutakaan tekemistä ole, kun kaikki ihkut ihmiset ovat Suomessa.

Seikkailun loppuosa

Anteeksi, taas on ollut vähän pitkä tauko kirjoituksissa. Mutta nyt lupaan kirjoitella tiheämmällä tahdilla. Onkin aika paljon tapahtunutta ja siten myös kerrottavaa.

Aloitetaan sillä, että kertoilen viime viikon lomareissun lopusta.

Olimme alussa tosiaan rannikolla ja näkymät olivat mielettömän ihanat. Varsinkin, kun saavuimme ihanaan lahteen, joka oli täynnä purjeveneitä. Ehkä yksi ihanimmista näyistä ikinä.


Tämä oli muuten sama päivä kuin se, jolloin kiipesimme sinne vuorella olevalle haudalle, josta pistinkin jo kuvan viime viikolla. Myöhemmin saimme samaisesta lahdesta kuvia vuoren rinteeltä. Minä yksinkertaisesti rakastan merta, etelää ja ihania, vanhoja kaupunkeja!


Kiipeäminen oli teemana useampanakin päivänä: mausoleumilla käynnin lisäksi kiipesimme 1350 porrasta vuorella olevalle linnalle. Ja portaat olivat aika vanhat ja välillä hankalat.


Mutta ei se mitään. Korkealle kiipeäminen on yksi lempijutuistani lomilla. Aina, jos on tarjolla kirkontorni, näköalapaikka tai muu korkea judanssi, on tämä tyttö kiipeämässä. Ja on totaalista huijausta mennä hissillä. Pitäähän ne päheät näköalat ansaita. :) Näihin portaisiin meni jotain kolmen vartin ja tunnin välillä. Ja hikeä pukkasi: olihan lämpötila yli 30 astetta.

Meillä kävi ihan tajuttoman hyvä tuuri sään kanssa: viime viikko taisi olla viimeinen kesäviikko täällä. Viikonloppuna alkoivat ukkoset, ja nytkin satelee. Ja lämpötilat ovat enää parissakympissä. Tänään piti rullata maastopuvun hihat alas, koska tuli kylmä.

Mutta takaisin asiaan eli viime viikon lomaan... Rannalla vietetyn muutaman päivän jälkeen suuntasimme sisämaahan, mistä löytyi ihana kanjoni.

Maisemat olivat kuin LOTR-elokuvasta. Vain ne hienot patsaat puuttuivat vuorenrinteiltä. Savu kaukana tulee rinteillä roihunneista metsäpaloista. Tässä vaiheessa ne toivat vain coolness-efektiä, mutta efekti muuttui pian ongelmaksi: Metsäpalot aiheuttivat kivenvyörymiä, ja me jumituimme automme kanssa tunneliin odottelemaan kivisateen loppua.

Osa ihmisistä ei jaksanut odottaa, vaan koettivat onneaan. Eikäi kyllä kenenkään autoon osunut kiviä ainakaan ihan luolan suulla eikä ainakaan mikään iso kivi. Me emme vuokra-automme kanssa uskaltaneet ottaa riskiä, vaan 2 tunnin odottamisen jälkeen käännyimme takaisin ja soitimme määränpäähämme ja kysyimme kiertotieohjeet.



LOTR-meininki jatkui: kiertotie oli kuin matka Mordoriin. Pieni tie kiemurteli pitkin vuorenrinnettä sekä tunneleissa (joissa oli mutkia ja jopa risteyksiä) ja metsäpalot loistivat pimeässä kuin Sauronin silmä. Joutuivat Suzuki-paran jouset ja pohjakin koetukselle, kun asvaltti loppui, ja jouduimme huristelemaan möykkyisellä hiekkatiellä. Mutta perille päästiin ihan yhtenä kappaleena. Perillä leirintäalueella meitä moikkasi tällainen kaveri:


Olimme ainoat asiakkaat ja henkilökunta oli tyhjentämässä kaljatynnyriä. Tämä merkitsi ilmaisia kännejä myös suomalaisille. :) Isäntämme osasivat vähän huonosti englantia, mutta hauskaa oli silti. Ja paikalla oli myös tällainen suloinen neiti nimeltä Linda (kuva on aamulta vaikka tapasimme jo illalla):


Menimme kanjonille laskemaan koskea. Vaikka joen vesi oli aika alhaalla ja koski kesy, oli puuha tosi hauskaa. Tässä toinen porukka paahtaa ohi, kun me olemme tauolla. Toki saimme heidät sitten kiinni. :)


Koskenlaskun ohessa pääsimme käymään todella näteillä vesiputouksilla ja hyppäämään noin viidestä metristä kalliolta veteen. Siistii!

Seuraavana päivänä piti aloittaa paluumatka ja katsella vielä matkalla vähän nähtävyyksiä. Mutta ylläripylläri: kivivyörytie oli edelleen poikki. Kävimme katsastamassa kiertotietä, mutta ajoimme harhaan vieläkin huonommalle tielle. Siinä vaiheessa Suzuki alkoi valittaa, ettei se ole maastoauto, ja jouduimme kääntymään takaisin. Tässä on esimerkki tiestä, joka on vielä ihan hyvää:


Meidän piti siis vaihtaa valtiota ja kiertää aikamoisen lenkin kautta takaisin rannikolle. Totesimme, että alkuperäisten suunnitelmien mukainen yöpyminen kannatti unohtaa, koska aikaa nukkumiselle olisi jäänyt vain pari tuntia, eikä sellaisesta kannata maksaa. Nähtävyyksien katselun olimme unohtaneet suosiolla jo aiemmin. Posottelimme sitten yöllä halki jännittävien kähtävämaiden, joissa ei liikaa opastekylttejä harrasteta. Tässä näkyvät illan viimeiset aurinkoiset hetket. Sitten alkoi pimeys, koksa katuvalot eivät myöskään ole täällä kovin suuressa suosiossa. Ainakaan motareilla.


Jännää oli, vaikka eksyimmekin pahemmin vain kerran. Koetimme pitää toisiamme ratissa väkisin hereillä alkamalla kumman kaa -peliä ja kertomalla muuten vaan mitä tahansa juttuja. Ja puhuminen olikin ainoa tapa pysyä hereillä. Kuskiakin alkoi nukuttaa vähän liikaa serpentiinitietä alas tultaessa, kun muu porukka alkoi pilkkiä. Mihinkään ei voinut pysähtyä, kun tie oli niin kapea. Oli vaan pakko hakata itseään poskille, jotta pysyi hereillä alas asti ja pääsi ottamaa eheyttävän happihyppelytauon.

Mutta mitään ei tosiaan käynyt. Yleensä kuitenkin vaihdoimme kuskia heti, kun kuskia alkoi väsyttää. Kun saavuimme takaisiin campiin, olimme viimeisen 23 tunnin aikana olleet kuuden valtion alueella. Se on ihan hyvä saavutus koko viikolle - saati sitten viimeiselle vuorokaudelle.

Lomatunnelmissa

Yritin tuossa viikolla kirjoittaa postauksen, mutta se yritys meni sitten reisille, kun blogspot ei osannut tallentaa juttuani. Säästän sen idean sitten myöhempään.

Nyt istun hotellihuoneen sängyllä ja nautin punaviinihiprakasta, lomasta ja ilmaisesta internetistä. On siis menossa palvelusvapaa, jonka vietän tässä lähimaastossa kaukana Suomesta.

Perusasiat ovat kunnossa: aurinko paistaa ja on juotu olutta.




Lisäksi on tehty muutakin hienoa. Loma alkoi sillä, että samana päivänä olimme neljän valtion alueella. Tämä tosin tarkoitti ensin bussissa istumista ja sitä seurannutta 12 tunnin ajomatkaa henkilöautolla, mutta mitäs pienistä. Oli sen veran kiva ranta, minne päädyimme.


Mutta on tässä muutakin ehditty tehdä kuin uiskennella. Vastapainoksi olemme kiivenneet hiton korkealle. Ensin kiivettiin moottorin voimalla hauskaa serpentiinitietä (23 mutkaa) ja sitten lopuksi jalan portaita (400 ja rapiat). Vuorella oli hienot maisemat ja mausoleumi. Ei yhtään pällimpi tapa viettää viimeistä lepoaan.


Ja me elävät olemm ehtineet käydä huvipuistovemputtimessakin.


Eli siistiä on ollut.

Nyt pitää mennä nukkumaan, että huomenna jaksaa kiivetä seuraavalle vuorelle ja kävellä pitkin muureja. Oikein läyhyä viikkoa kaikille muillekin! Loppuraportti seuraa viimeistään, kun palaan kotiin campiin!

Miksi lähteä?

Meillä on täällä nyt pari taistelijaa, jotka ovat loukkaantuneet urheillessa niin pahasti, että heidät voisi lähettää Suomeen. Toisella on enää muutama kuukausi jäljellä ja auto läyhyparkissa. Koska hänelle keksitään tehtäviä, mitä hän voi tehdä, haän saa jäädä. Toiselle on auto vasta tulossa ja vielä monta kuukautta aikaa. Hänen kohtalonsa ei kai vielä ole selvä.

Auto onkin kai tunnetuin syy lähteä turvaamaan rauhaa. Ja onhan verovapaa auto ihan hyvä sijoitus. Siitä kun saa sitten kahden vuoden kuluttua, kun sen saa myydä, vähintään omansa takaisin. Mutta ei se toki ole ainoa syy.

Jotkut tekevät täällä uramooveja: täältä saa ihan kivat kannukset, jos haluaa puolustusvoimiin töihin. Tiedän täältä ainakin muutaman reserviläisen, joka haaveilee töistä puolustusvoimissa. Varmasti myös muissa tiettyä ammattitaitoa vaativissa tehtävissä voi saada arvokasta työkokemusta. Tämä on ehkä enemmän huoltokomppanian alaisten hommien juttu: he kun ovat ehkä eniten tietyn alan ammattilaisia.

Osa hakee sitten pelkkää rahaa. Suurin osa tienaa täällä paremmin kuin Suomessa ja loputkin vähintään yhtä hyvin. Autoa ei tuoda, vaan maksetaan vaikka asuntolainaa pois tai säästetään pesämunaa oman tuvan hankintaa varten. Tämä on myös usein osasyynä, vaikka muitakin syitä olisi.

Sitten on suoraan valmiusjoukoista tulleita nuoria poikia. He ovat lähteneet armeijaankin sillä mentaliteetilla, että saattaapi tullakin vähän pidempi kakku ja komento ulkomaille. Heillä varmaan on valintaansa useita erilaisia syitä: joku halusi ulkomaille, joku kenties jatkoaikaa miettimiselle, mitä sitä intin jälkeen haluaisi elämällään tehdä. Ja mikäs siinä. Onhan tämä vaihtarivuotta paljon halvempi kiva vuosi ulkomailla.

Edellistä ryhmää varmaan eniten muistuttaa minun oma ryhmäni, joka tuli tänne hakemaan lähinnä elämyksiä. Tietty raha on kivaa, mutta lähinnä matkaan on tullut lähdettyä, kun oma siviiliarki vähän tympii, koska tekee mieli nähdä maailmaa ja koska voi lähteä.

Kenelle tätä voi suositella? No vaikka kenelle! Kannattaa hakea, jos
- intissä oli kivaa
- tykkäät matkustella ja kokea uutta
- olet sosiaalinen tapaus
- arkikuvuiot kyllästyttävät ja haluat vaihtelua elämääsi
- et ole mikään hienohelma

Ja tytöillekin tiedoksi: (ainakaan) naisten ei ole ollut pakko käydä armeijaa ennen tänne tuloa. Täällä ainakin on ollut naislääkäreitä ja -hygieenikko, jotka eivät ole suorittaneet asepalvelusta. Ja täällä ollaan tosiaan enemmänkin töissä kuin armeijassa, joten ei sitä inttimäisyyttäkään tarvitse pelätä.

Sori, taas oli kuvaideat vähän vähissä. Koetan keksiä jotain kuvauksellista asiaa ensi kerralle...