Ylläri pylläri poks

Kaveri täytti eilen 30 vuotta. Mokoma meinasi ensin, että ei pidä ollenkaan juhlia. Tätähän ei voi suvaita. Minä sitten ehdotin muille kavereille, että yllätetään se ja järkätään me juhlat. Kokkina täällä töissä oleva tyttö lupasi leipoa kakun, ja sovimme pyytävämme ihmisiä Messiin illalla seitsämäksi.

Synttärisankari päätti sittenkin järkätä pienimuotoiset juhlat ja sattumalta Messissä. Hän tosin pyysi ihmisiä messiin vasta yhdeksäksi, joten saimme silti toteutettua yllärimme.

Ihmiset joutuivat tosin venailemaan tunnin, että synttärisankari saatiin paikalle, kun hän oli juuri menossa saunaan, kun yritin houkutella häntä seiskalta Messiin "kun mun on ihan pakko näyttää sulle yksi juttu sun juhliin liittyen". Mutta olipa tyttö sitten kuitenkin yllättynyt, kun hänen astuessaan messiin ihmiset alkoivat laulaa ja pöydällä odotti kakku. Oli kyllä kiva ilta ja synttärisankari oli tyytyväinen.


Tässä on kakunleikkaus menossa. Tuo punaviini on muuten ihan meidän omaa spessukamaa. Tässä lähikuva pullosta:



Sitä tässä olen nyt miettinyt, että miksi se kolmekymmentä on niin kamala ikä. Itse olin vain ja ainoastaan iloinen, kun kympit paukkuivat ja sain hyvän syyn järjestää maailmanlopun bakkanaalit. Itse kävin läpi ikäkriisini jo 26-vuotiaana, eikä kriisi silloinkaan ollut kummoinen: lähinnä mietin, että alkaisi olla aika valmistua.

Tämä eilinen synttärisankari sanoi minulle, kun asiaa ääneen pohdin, että minun on helpompi vanheta, koska en halua lapsia. Minulla ei ole kiire. Ja onhan se ihan totta. Vaikka toki haluaisinkin löytää sen elämäni taisteluparin mahdollisimman pian, ei minulla ole kuitenkaan mihinkään kiire. Kun biologinen kello lopetti tikittämisen 16-vuotiaana, ei minulla ole sen jälkeen ollut mikään kiire pariutua ja asettua aloilleni. Tietysti sitä aina toivoo, että löytäisi jonkun. Minulla vaan on edelleen aikaa kranttuilla, koska ainoa kiire minulla on lopettaa yksinäisyyteni.

Ysinäisyys muuten korostuu täällä aika voimakkaasti. Vaikka täällä on koko ajan ihmisten ympäröimänä, ei kosketusta saa juuri ollenkaan. Ei minua täällä kovinkaan usein paneta, vaan lähes joka ilta iskee suunnaton hellyyden kaipuu. Tänäänkin olen eilisestä toipuessani halaillut tyynyä ja kuunnellut nyyhkybiisejä. Kauheasti tekisi mieli halia ja paussailla jotain tärkeää ihmistä.

Taidankin tästä painua yöpuulle ja suorittamaan lisää tyynyn halailua. Voinkin iltasaduksi kertoa itselleni tarinaa siitä, kuinka seuraavalla Suomi-lomalla eteeni karauttaa ihana, lihaksikas, vapaaehtoisesti kalju uros, joka rakastuu minuun syvästi ja odottaa kiltisti toukokuuhun, kun missioni loppuu. Ja sitten me elämme onnellisina elämämme loppuun asti.