Erilaisia ihmisiä

Jos jotain, niin rauhanturvaaminen on sosiaalista puhaa. Täällä on pakko olla päivittäin ihmisten kanssa tekemisissä. Eristäytyminen on jopa hankalaa. Minä olen siitä onnekas yksilö, että minulla on oma körmy (jota voin esitellä ehkä joskus toiste) ja saan siellä tarvitessani olla ihan yksin, mutta useimmilla taistelijoilla on kämppis ja paikkaa yksinäiseen kopittamiseen ei vain ole.

Eipä tässä niin kauaa ole siitä, kun yksi sellainen vähemmän sosiaalinen taistelija otti katkot ilmeisesti juuri henkilökemiallisista syistä. Tarkemmin en asiaa tunne, mutta käsittääkseni hän ei ollut sellainen porukassa viihtyvä sosiaalinen tyyppi eikä sitten kestänyt täällä sitä jatkuvaa pakkoseuraa.

Minusta täällä on samaisesta syystä todella kivaa. Minä olen sosiaalinen tyyppi ja viihdyn porukassa - more the merrier. Suomessa minulle tulee usein vähän huono omatunto, kun kavereita ei vain "jaksa" nähdä, kun aikatauluja on niin vaikeaa sovittaa ja välimatkatkin välillä haittaavat. Täällä kaveri asuu viereisessä kopissa ja näkeminen on niin helppoa että sitä ei voi edes välttää. Täällä ei ikinä tarvitse syödä yksin jos ei halua. Vessassa sentään voi käydä ihan yksinään. :)

Sen lisäksi, että täällä saa olla seurallinen, tutustuu täällä erilaisiin ihmisiin. Loppujenlopuksi Suomessa oma kaveripiiri on muotoutunut aika homogeeniseksi, kun on tullut hengattua opiskelukavereiden ja muiden samanhenkisten ihmisten kanssa. Täällä on sitten päässytkin tutustumaan todella erilaisiin ihmisiin, mikä on ollut hiton piristävää. En minä Suomessakaan erilaisia ihmisiä välttele - en vaan tapaa heitä missään. Täällä sitten yht'äkkiä onkin tekemisissä ihmisten kanssa kokista skappariin ja lakimiehestä autonasentajaan.

Mutta on tässä moninaisuudessa haasteensakin: piirit ovat pienet ja ketään ei pääse karkuun. Jos et pidä jostakusta, sinun on vain pakko kestää häntä. Itse en ole sellainen ihminen, että kehtaisin sanoa kenellekään päin naamaa, etten pidä hänestä. Suomessa hakeudun yleensä vain eri porukoihin, jos joku ihminen ärsyttää. Onnistuuhan se toki täälläkin, mutta ei niin helposti kuin Suomessa. Tähän asti olen ollut siitä onnekas, että kukaan ihminen ei ole totaalisesti ärsyttänyt minua, mutta eiköhän sekin hetki ole edessä, kun tässä kuukausitolkulla katsellaan samoja naamoja. Sitten pitääkin keksiä, miten siitä selviää.

Ihmiset ovat erilaisia ja reagoivat asioihinkin erilailla. Osa näyttää tunteensa helposti ja sanoo asiat suoraan, osa antaa tunteittensa patoutua. Vaikka itseäni ei olekaan vielä kukaan ottanut julmetusti päähän, niin muutamaa taistelutoveriani selvästi on. Osa ei sano mitään vaan kulkee happamana tervehtimättä pitkin leiriä. Toiset töksäyttävät päin naamaa, mitä mieltä muista ovat ja piikittelevät ei-enää-niin-leikkisästi. Tällaisissa tilanteissa on itsellä aika hankala olo, koska itse haluaa pitää välit kaikkiin osapuoliin mahdollisimman hyvänä, ettei itselle leirissä asumisesta tule epämukavaa.

Mutta on täällä saanut yllättyä iloisestikin: pitkästä aikaa on saanut muutaman ihmisen kohdalla todeta ensivaikutelman olleen väärän - ja tutustuessa kuva ihmisestä on vain parantunut. Olen jopa itse saanut kuula antaneeni ihan vääränlaisen ensivaikutelman - minä kun olen vähän ujo,
mutten todellakaan hiljainen. Toki tämäkin pistää miettimään sitä, miten helposti ihminen tulee väärinymmärretyksi, kun eri taustoista tuleva ihminen yrittää tulkita toista omien kokemustensa perusteella: ujo mielletään helposti ylpeäksi ja vitseiksi tarkoitetuista sutkauksista loukkaannutaan. Mutta täällä onneksi saa helposti ilaisuuden korjata asian, jos tulee väärinymmärretyksi. Täällä kukaan ei pääse karkuun, ja asiat on pakko jossain vaiheessa puida halki. Ehkä siinä sitten itse kukin oppii jotain.

Sosiaalisesta kanssakäymisestä tuli muuten mieleen, että jos jollekin teistä lukijoista tulee mieleen joku asia tai aihepiiri, josta mielellänne näkisitte minun kirjoittavan, niin ehdotelkaas kommenteissa. Kuvia on tarkoitus iskeä jossain vaiheessa blogiin, kun saan jonkun hyvän setin aikaan.